Metrot ovat pääkaupunkilaisille jokapäiväinen asia, mutta minulle ne olivat pitkään mystisiä kulkuneuvoja. Muistan hämärästi ensimmäisen metro matkani. Metron saapumisesta aiheutuva ääni ja haju olivat kaltaiselleni 4-vuotiaalle kirkkonummelaiselle aluksi pelottavia, mutta aloin ihmeellisesti pitämään niistä. Metromatkasta muodostui minulle eräänlainen Helsingin reissun kohokohta. Jäin usein iltaisin miettimään: ”Missä metrot nukkuvat?”.
Päätinkin lähteä etsimään kysymykseeni vastauksen. Sain sovittua vierailun Roihupellon metrovarikolle. Lähestyessäni varikkoa näin ensimmäisten vaunujen saapuvan yöpuulle. Varikon porteilla minua vastassa oli vaununkorjaaja, joka lupasi näyttää minulle kattavan kierroksen varikon toiminnasta yön aikana. Sisälle astuttuani nenäni valtasi metron jarrujen voimakas käry. Tämä tuoksu oli jäänyt minulle lapsena erittäin hyvin mieleen.
Ensinmäinen metro saapumassa varikolle.
Ensimmäinen metro oli juuri saapunut ja oli kummallista nähdä se varikon ympäristössä. Varikko oli metroasemiin verrattuna valoisa ja avara. Ympäristö, jossa en ollut aikaisemmin nähnyt metroa. Vaununkorjaaja alkoi oitis kertomaan ajovuorojen jälkeisistä toimenpiteistä. Näihin kuului matkustamon siivous, pienimuotoiset korjaustyöt ja pakkojarrujen testaus. Kävelimme juuri siivotun vaunun ohitse, jonka jälkeen korjaaja ehdotti, että hyppäisimme ohjaamoon ja veisimme metron pienelle kierrokselle.
Hyppäsimme vaunuun ja astelimme ohjaamoon. Kyseessä oli M100-mallinen metro, eli vanhin malli suomalaisessa liikenteessä. Ohjaamo oli kooltaan ahdas, ja kojelauta näytti monimutkaiselta. Korjaaja esitteli lyhyesti mitä käyttöä varten napit olivat, eikä kojelauta näyttänytkään enää niin vaikealukuiselta.
M100-mallisen metron ohjaamo.
Lähdimme kuljettamaan metroa varikon takana oleville testiraiteille. Jätimme valoisan varikon taaksemme ja saavuimme pieneen tunneliin. Kuski selitti, että metroille suoritetaan jokaisen päivän päätteeksi pakkojarrutesti. Metron oli tarkoitus reagoida raiteiden väliin asennetusta magneetista, josta se sai signaalin jarruttaa. Kiihdytimme vaunun vauhtiin ja odotimme magneetin ylittämistä. Metro pysähtyi äkillisesti; kaikki oli siis kunnossa!
Nousimme ulos metrosta ja kipitimme vaunujen perässä sijaitsevaan toiseen ohjaamoon. Metroja ei siis käännetä missään kohtaa fyysisesti, vaan suunnan vaihtaminen tapahtuu siirtymällä ohjaamosta toiseen.
Lähdimme rullaamaan metroa takaisin varikon uumeniin, ja matkalla halliin huomasin toisen metron olevan juuri tulossa iltapesulta. Pesuri oli verrattavissa huoltoasemilta tuttuun automaattipesuun, tosin massiivisen kokoiseen sellaiseen. Vaununkorjaaja kertoi vaunujen käyvän pesulla tarpeen vaatiessa. Yhden metron pesemiseen kuluu noin 5-10 minuuttia.
Metron maha.
Saavuimme samaan valoisaan halliin, josta olimme lähteneetkin. Siellä oli tarkoitus tehdä tarvittaessa metrojen huoltotoimenpiteet, mutta se ei kuulunut vaunujen normaaliin iltarutiiniin.
Metrot toimivat sähkömoottoreilla ja toimiakseen ne tarvitsevat suuren määrän sähkövirtaa, tämän takia raiteiden vieressä kulkee keltainen virtalinja. Olettaisin metron äänen johtuvan juurikin näistä massiivista sähkömoottoreista.
Huoltoa varten vaunu ajetaan korkeammille raiteille ja virrat kytketään pois, jotta vaununkorjaajat voivat syöksyä raiteiden alla oleviin juoksuhautoihin tekemään tarpeelliset korjaukset. En voinut vastustaa kiusausta ja menin itsekin tutkimaan metron ”mahaa”. Oli jopa hieman pelottavaa nähdä niin massiivinen ajoneuvo suoraan pään päällä, joten jätimme korjauksessa olevan metron rauhaan ja jatkoimme kierrosta.
Vaununkorjaaja halusi näyttää minulle metromallien ohjaamoiden eroavaisuudet. Vanhin malli M100 olikin jo tullut minulle tutuksi, joten oli mielenkiintoista nähdä ohjaamoiden kehitys vuosien myötä.
M300-mallisen metron matkustamo.
Metroverkostoon kuuluu kolme erilaista vaunumallia: M100, M200 ja M300. Näistä M300 on tuorein lisäys perheeseen. Vanhimmassa M100-mallissa matkustamo on jaettu erillisiin vaunuihin, joiden läpi ei pysty kulkemaan ilman ulosnousemista. M200-mallisessa metrossa matkustamossa vaunusta vaunuun liikkuminen on osittain mahdollista, mutta uusimmassa M300-mallissa metron keulasta näkee myös metron perän.
Myös ohjaamoissa oli eroa, M100 oli ahdas verrattuna uudempiin malleihin, ja lisäksi uudemmissa malleissa ohjaamosta löytyi tietokone metron tilan tarkkailemiseksi. Metrojen ohjaamot olivat muuttuneet selkeämmiksi ja ergonomisemmiksi kehityksen myötä.
Lähdimme M300-mallisella vaunulla varikolta pienelle kierrokselle. Osa muista metroista saapui samaan aikaan varikolle, joten jäimme odottamaan lupaa siirtyä takaisin halliin. Lopulta saimme radiosta luvan edetä ja lähdimme rullaamaan takaisin varikolle.
Saavuimme pimeään halliin, josta erotin muiden metrojen valot. Kysyin oitis vaununkorjaajalta, oliko kyseessä juuri se halli, johon metrot saapuvat nukkumaan, ja veikkaukseni osui oikeaan.
Laitoimme vaunumme parkkiin muiden metrojen viereen. Jätimme sen lepäämään huomisia vuoroja varten. Hallin sisällä humisi oudosti ja sainkin tietää, että humina johtui vanhemmista vaunumalleista. Vanhemmat mallit pysyvät siis käynnissä yön yli, kun taas uudemmat uinuivat valmiustilaan.
Täällä metrot nukkuvat.
Matkalla hallin etupäähän näin lähestulkoon jokaisen metroverkostoon kuuluvan vaunun. Siellä ne olivat viettämässä yötä rauhallisesti varikon pimennossa. Oli maagista ajatella, että aamulla ne lähtevät täältä viemään ihmisiä työpaikoille, kouluun tai muihin tarpeisiin.
Olin viimein löytänyt paikan, jossa metrot nukkuivat.
