Kun puhutaan suomalaisen rockmusiikin kulttinimistä, mainitaan monessa yhteydessä Mana Mana. H.S. Arkon kirjoittama elämäkerta, Totuus Palaa – Jouni Mömmön maailma, kertoo riipaisevan tarinan yhtyeen nokkamiehestä, joka lauluillaan antoi kasvot suomalaiselle melankolialle.
Tieto siitä että kulttiyhtye Mana Manan nokkamiehestä on tehty elämäkerta, tuli varmasti monille yhtyeen faneille suurena yllätyksenä. Heitä hemmoteltiin maaliskuussa myös julkaisutapahtumalla, jossa oli uuden kirjan lisäksi tarjolla myös paneelikeskustelu sekä Murheenlaakson keikka, jolla annettiin kunnianosoitus edesmenneelle Mömmölle.
Palataan kuitenkin itse teokseen. H.S. Arkko on tehnyt kirjaa varten valtavan työn, todettakoon se heti tähän aluksi. Se koostuu liki 90 eri henkilön haastatteluista ja tekoprosessi on kestänyt myös jokusia vuosia. Itse kirja osoittautuu yllättäväksi, monessakin suhteessa.
Kirja alkaa Mömmön elämän alkuvaiheista, sivuten aina hänen perhetaustojaan, sekä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajalle tärkeitä ja ominaisia asioita. Kerrotaan politiikasta, Joensuusta, rock and rollista, huumekokeiluista ja niin edelleen.
Jouni Mömmön elämänvaiheet olivat varsin poikkeukselliset. Pohjois-Karjalaiseen porvarisperheeseen syntynyt poika oli jo nuorena eristäytynyt ja hiljainen, aina vähän muista sivussa ollut hahmo. Myöhemmin monet tunsivat hänet kohteliaana gentlemannina, jolla aina riitti tarinaa kerrottavaksi, ja joka tiesi musiikista älyttömän paljon.
Jounin elämään tuli 70-luvun alussa rock and roll ja kaikki muuttui. Hän matkasi Ruotsiin, jossa erilaisten sattumusten ja risaisen elämän seurauksena kuvioihin tulivat myös huumeet. Tämän seurauksena myös hänen psyykkeensä alkoi pikkuhiljaa pirstaloitua. Työnteko ei maistunut ja koulunkäynti ei kiinnostanut. Ainoan merkityksen hänelle loi elämäntyyli, joka risteili lopulta liian moneen suuntaan.
Tarina saa edetessään niitä sävyjä, joista Mana Manan kappaleissa kerrotaan. Yhtyeen sanat kun olivat suoraan läpileikkausta Mömmön horjuvasta, skitsofrenian runtelemasta mielestä. Arkko ei säästele paukkuja vaan kylvää joukkoon myös proosantapaisia siemeniä, jotka saavat osan Mömmön tarinasta muistuttamaan helvetillistä versiota Mikael Niemen kirjoista. Jossain kohdin oli otettava lukemisessa askel tai kaksi taaksepäin, jotta kaikki Arkon korkealentoisimmat kerronnan osaset tulivat juurta jaksain käytyä läpi.
”Vaikka Arkko tavoittaa Mömmön sielunmaiseman lukijalle sopivalla tavalla, tuntui välillä siltä, että joitain asioita ehkä hieman liioiteltiin. Totuuden tietävät ne, jotka tarinan päähenkilön ovat elämänsä aikana tunteneet.”
Jouni Mömmön hajoavan mielen sisällä piili aina halu tulla rocktähdeksi. Kun Joensuussa nousi Hassisen Kone suomalaisen rockin tähtitaivaalle, halusi myös Mömmö tosissaan viedä unelmaansa eteenpäin. Hän ihaili menestyjiä, jotka tunsi jo entuudestaan, ja toimi myös yhtyeen autokuskina.
Sattumuksilta ei vältytty ja huononevan henkisen hyvinvointinsa sivussa hänen tiensä kulki aina Sielun Veljien omituisen ja sivussa toimivan synansoittajan roolista ensimmäiseen viralliseen bändiinsä, Silmienvaihtajiin. Lopulta hän kohtasi ne omanlaisensa persoonat, joiden kanssa syntyi yhtye Mana Mana ja sen ainoaksi jäänyt albumi Totuus Palaa (1990). Kulttiklassikko ja legenda oli syntynyt.
Mitä lähemmäs kirjan loppua mennään, muuttuu kerronta raastavan ahdistavaksi. Pala nousee kurkkuun, ja kuvat Mömmöstä erilaisissa houretiloissa piirtyvät mieleen väkisinkin.
En voi myöskään sivuuttaa sitä seikkaa, että kirja muistuttaa loppua kohden Viljami Puustisen mainiota teosta Kingston Wall: Petri Wallin saaga (2014), tämä ehkä siksi että Walli matkasi kyseisessä teoksessa kohti omaa loppuaan, riipaisevasti myöskin.
Totuus Palaa kuitenkin herättää ahdistusta vielä reilusti enemmän, ja voin todeta, että Arkko todellakin osaa tarinan kertomisen salat. En muista monestikaan kieriskelleeni yhtä levottomana lukukokemuksen jälkeen.
Moitteen annan ainoastaan siitä, että kerronta menee jossain kohdin omiin sfääreihinsä. Vaikka Arkko tavoittaa Mömmön sielunmaiseman lukijalle sopivalla tavalla, tuntui välillä siltä, että joitain asioita ehkä hieman liioiteltiin. Totuuden tietävät ne, jotka tarinan päähenkilön ovat elämänsä aikana tunteneet.
Joensuun rock-skenen sivuaminen puolestaan oli mahtava juttu, ja toivonkin että Psychoplasma, Sielun Veljet, Hassisen Kone ja muut saavat aikanaan vielä omat teoksensa lisäämään musafanaatikkojen yleistietoa.
Suosittelen kirjaa kaikille, joilla on kiinnostusta ottaa selvää eräästä suomalaisen rockmusiikin erikoisimmista persoonista sekä yhtyeistä. Varoituksen sanan annan kuitenkin siitä, että kertomus ei ole mitään silkkistä tissiposkien taputtelua kohti onnellista loppua. Ei todellakaan.
Jouni Mömmö kuoli 26. lokakuuta 1991 traagisesti jättäen jälkeensä perinnön, jota todistetaan edelleen suomalaisessa rockmusiikissa niin Kotiteollisuuden ja Lasten Hautausmaan kuin Viikatteen sekä monien muiden tunnettujen yhtyeiden teoksissa.
