Nelivuotiaana painin aloittanut 20-vuotias Jussi Halonen kiinnostui vapaaottelusta katsottuaan UFC-videoita netistä teini-ikäisenä. Nykyisin Helsingin GB Gymiä edustava Jussi huomasi painijataustaisten ottelijoiden pärjäävän hyvin vapaaottelussa. Siitä lähtien tavoitteet ovat olleet korkealla. Niin korkealla kuin mahdollista.
Helmikuussa homma otti kuitenkin takapakkia. Turussa järjestetyssä Cage 21 -tapahtumassa Jussi loukkasi itsensä heti ottelun alussa. Vasen käsi oli ensimmäisen lyönnin jäljiltä lähes käyttökelvoton. Rintalihas oli revennyt ja jänne mennyt kokonaan poikki. Vasemmassa olkapäässä oli jäljellä pelkkä kuoppa, kun rintalihas jäi roikkumaan keskelle rintaa. Mutta kun suonissa jyskyttää adrenaliini, lihasrepeämienkin aiheuttamat kivut hälvenevät. Tätä varten on treenattu, ja kehästä ei lähdetä häviäjänä pois. Tuntuu uskomattomalta, miten toinen pystyy ottelemaan ammattilaisottelussa puolitoista viiden minuutin erää revenneellä rintalihaksella ja vielä olemaan ajoittain jopa niskan päällä ottelussa.
Toisessa erässä Jussi hakee edelleen voittoa ja lyö jälleen vasemmalla kädellään. Tuskainen huuto kaikuu hallin seinillä, kulmamiehet pelästyvät ja heittävät pyyhkeen kehään luovutuksen merkiksi. ”Sit kun menin pukkariin matsin jälkeen, niin mikään ei oo sattunu niin paljon kun silloin sattu.”
”Aattelin vaan, et voitan ton jätkän yhelläki kädellä. Ei se mua kiinnostanu, koska se on voi voi jos jotain sattuu. Sitä paitsi johdin matsia omasta mielestäni, vaikka toinen käsi oliki rikki.”
Kun on valmistautunut hyvin ja halu voittaa on äärimmäisen kova, on aivan sama mitä siellä matsissa käy, sillä kehässä ei luovuteta. Loppuun asti täytyy yrittää. ”Kyl sitä kerkee parannella jos menee jotain rikki. Ei siinä heti tarttee olla keskeyttämässä vaikka vähän sattuu”, Jussi lisää naurahtaen, ikään kuin luovuttaminen tuntuisi todella oudolta ja hassultakin jutulta. Sama kuin pikkulapsi kieltäytyisi jäätelöannoksesta. Ei niin vain tule tapahtumaan.
Lääkärin tuomio loukkaantumisen jälkeen oli tyly: Jussin täytyy pitää vähintään puolen vuoden tauko vapaaottelusta leikkauksen jälkeen. Kolmen kuukauden jälkeen voisi harrastaa kevyttä urheilua. ”Mut mä vedin jo aika täysii siinä vaiheessa. Kuntoutin omin päin heti ku tikit otettii veks, vaikka fyssari sano, et ei sais tehä tätä tai tota mut tein salaa.”
Fysioterapeutin kehotusten laiminlyöminen, varsinkin ammattiurheilijan kohdalla, kuulostaa mielipuoliselta. Kun kyseessä on oma keho ja terveys, eikö urheilijan kannattaisi kuntouttaa itseään maltilla eikä hosumalla omin päin? ”Ihmiset ei tajuu, et jos pidät järjen päässä, nii kyl sä pystyt tekee vaikka mitä. Ihmiset, jotka ei oo treenannu niin hirveesti ei tajua mitä se tarkottaa. Mulle esimerkiks sanottii etten voi tehä käsilihaksia, mut ku tein maltilisilla painoilla ilman kipuja, nii kyl sitä kättä pysty käyttää. Maltilla ja kokemuksella voi treenata. Nopeemmin se parantu näin, et emmä vääräs ollu! Jokaisella urheilijalla on varmaan sama, et on kova halu päästä takas kuntoon mahdollisimman nopeesti.”
Tulevana lauantaina Jussilla on jälleen näytön paikka. Tappiollisen matsin sekä puolen vuoden tauon jälkeen omiin ottelijatilastoihin pitäisi saada lisää nostetta, nimenomaan voittosarakkeen puolelle. Ajatuksia siitä, miten Jussi tulevan ottelun aikoo voittaa, ei ole. Kun astelee vapaaottelukehään, täytyy olla kova luotto siihen, että pärjää välittämättä siitä, millainen ottelusta tulee: ”Jos miettisin jotain muuta ku etten voittais, ois turha otellakkaan.”
On vain yksi mahdollisuus olla ottelun kuningas. Hyökkäys altistaa hyökkääjän, ja jos teet virheen, se voi olla viimeinen. Jussi tiivistää vapaaottelun olemuksen tv-sarjasta lainattuun sitaattiin: ”You come at the king, you best not miss.”
