Joulu lähestyy uhkaavasti, joten on parempi lukita ovi, vetää verhot kiinni ja katsoa juhla-aikaan sopivia elokuvia. Mutta noita elokuvia on niin kovin monta, mistä aloittaa? Metropolian Elokuva- ja televisioalan opiskelijat Jaakko Mäkeläinen ja Juuso Kivijärvi kertovat parhaat vinkit joulun katseluihin!
Jaakon suositukset:
Yksin kotona ja Yksin kotona 2 (Home Alone) (1990, 1992)
Yksin kotona –elokuvat ovat minulle aivan ehdotonta katseltavaa joulun pyhinä. Joulu ei minulle tule ennen kuin Harry ja Marv saavat tiilen otsaansa, naulan jalkapohjaansa ja sorkkaraudan nivusiinsa. Alkuperäisessä Yksin kotona –elokuvassa nuoren Kevinin perhe lähtee joulunviettoon Pariisiin ja Kevin jää vahingossa yksin Chicagoon. Perhe on todella rikas ja Kevin ottaa yksinolosta kaiken ilon irti, kunnes kaksi murtovarasta iskee silmänsä hulppeaan taloon. Kevin joutuu puolustamaan taloa varkailta kekseliäillä ansoilla, joihin varkaat joutuvat enemmän tai vähemmän väkivaltaisin ja hulvattomin seurauksin.
Sarjan kakkososassa perheen lentäessä Floridaan Kevin nousee väärään koneeseen ja päätyy yksin New Yorkiin. Uudessa kaupungissa Kevin törmää kuitenkin ykkösosasta tuttuihin rosvoihin, joille hän kehittelee uuden satsin ansoja hänen sukulaistensa omistamaan, remontin alla olevaan taloon.
Viimevuosina olen fiilistellyt etenkin sarjan kakkososaa. Kevinin sekoilut kalliissa hotellissa ovat aina ilahduttavaa katseltavaa, ja Tim Curry on huikea hotellityöntekijän roolissaan. Tässä tapauksessa myös ensimmäisestä elokuvasta kierrätetyt vitsit naurattavat, vaikken yleensä vitsien uudelleenkäytön ystävä olekaan.
Molemmissa Yksin kotona -elokuvissa parasta on tietenkin lopun ansat. Vaikka nämä ovat kokoperheen elokuvia, saavat jotkut ansoista minut vieläkin irvistämään niiden kivuliaisuuden takia. Ja mikäs sen hauskempaa!
Napapiirin pikajuna (The Polar Express) (2004)
Näin tämän elokuvan niihin aikoihin kun se ilmestyi vuonna 2004, eli alakouluikäisenä. Silloin vauhdikas ja jouluinen junaseikkailu oli mielestäni huikean jännittävä ja mielenkiintoinen. Muistan tämän olleen myös ensimmäisiä elokuvia, jotka saivat minut haaveilemaan elokuvantekemisestä hienoine kamera-ajoineen kaikkineen.
Elokuvassa nuori poika kyseenalaistaa Joulupukin olemassaoloa ennen kuin menee surumielisenä nukkumaan. Yöllä hänen talonsa pihaan ajaa suuri juna, jonka konduktööri kertoo junan olevan matkalla Napapiirille. Poika hyppää muita lapsia täynnä olevaan junaan ja alkaa matka kohti Joulupukinkotipaikkaa.
Nyt aikuisena elokuvaa katsoessa huomio kiinnittyy alussa tietenkin jopa hieman pelottaviin vanhentuneisiin tietokoneanimoituihin hahmoihin. Myös tarina on aika perus amerikkalaista joulupukkimeininkiä, kaakaon kanssa tanssimista ja joululahjojen perässä juoksentelua. Silti kun katsoin elokuvan taas viime jouluna, pääsin siihen samaan fiilikseen, joka minulla oli lapsena tätä katsoessa. Sellaiseen “olisipa huippua olla kymmenen ja tuolla junassa seikkailemassa kavereiden kanssa”- fiilikseen.
Katsoimme muuten elokuvaa perheeni kanssa viime jouluna ja kun poika astui junaan täynnä muita lapsia isäni sanoi: “Noniin, nyt ne lapset viedään tottakai jonnekin orjiksi ja kidutettavaksi.” Minusta tässä olisi kyllä kieltämättä mahtava idea kauhuelokuvalle.
Die Hard (1988)
Klassisessa joulutarinassa John McClane on tapaamassa etääntyvää vaimoaan losangelesilaisessa pilvenpiirtäjässä, kun paikalle saapuu joukko terroristeja. McClane pääsee tilannetta karkuun ja piileksii terroristeja ilmastointikanavissa ja hissikuiluissa toiminnantäyteisessä seikkailussa.
Die Hardissa on minusta yllättävänkin paljon joulufiilistä, vaikka se toimintaelokuva onkin. Elokuva perustuu joulunaikaan ja tapahtumien ympärillä on jouluista tunnelmaa, mutta vain taka-alalla. Die Hard onkin hyvä elokuva silloin, kun muiden joulelokuvien imelyys ei houkuttele.
Juuson suositukset:
Gremlins (1984)
Yleensä, kun miettii jouluklassikoita, kauhu ei ole ensimmäinen genre, joka tulee mieleen. Ehkä A Nightmare Before Christmas saattaa käydä mielessä tai sitten uudemmista elokuvista Krampus. Mutta ennen niitä oli Gremlins, kaikkien kokoperheen joulukauhuelokuvien kantateos.
Billy Peltzer (Zach Galligan) on nuori ja kömpelö pankkiiri, joka saa isältään joululahjaksi pienen karvaturrin, mogwain, jonka hän nimeää Gizmoksi. Gizmon mukana tulee liuta tiukkoja sääntöjä: älä kastele sitä, älä altista sitä auringonvalolle äläkä missään tapauksessa ruoki sitä keskiyön jälkeen. Klassisen ympäripyöreitä ohjeita, joiden rikkomisesta luonnollisesti seuraa elokuvan varsinainen juoni, kun Gizmon jälkeläiset, elokuvan nimikkomonsterit, ottavat Billyn rauhallisen pikkukaupungin valtaansa.
Aikalaiskriitikot olivat todella ilkeitä Gremlinsiä kohtaan. Keskeinen ongelma tuntui olevan se, että elokuva oli heistä liian pelottava lapsille, joka on Gremlinsin ensisijainen kohderyhmä. Tämä on luonnollisesti vain tylsien aikuisten mielipide, sillä minä ainakin rakastin tätä lapsena – ja rakastan edelleen. Elokuva tuo joulun harmoniaan ihanaa anarkiaa, päheitä monsteritehosteita ja juuri riittävästi verta/visvaa, jotta juhlapyhät eivät tunnu niin tunkkaisilta ja elähtäneiltä. Elokuvan keskeinen koukku onkin pienten Gremlin-monsterien (tai riiviöiden, kuten ne on suomennettu) aiheuttama tuho ja väkivalta keskellä pienen uneliaan kaupungin joulutohinoita. Vaikka meno saattaa välillä äityä melkoisen rankaksi ja väkivaltaiseksikin, se on myös söpö ja kiva seikkailuelokuva, jolla on suuri sydän ja pidettävät päähahmot. Tästä lienee kiittäminen elokuvan tuottajana häärinyttä Steven Spielbergiä, jolla on aina ollut hyvä ymmärrys inhimillisiä hahmoja kohtaan.
Elokuva sai mainion jatko-osan vuonna 1989. Myös Gremlinsin innoittama Critters (1986) on suositeltavaa katsottavaa, jos haluaa nähdä enemmän pikkumonsteriterroria.
Batman Returns (1992)
Jos Tim Burtonin ensimmäinen Batman-elokuva tuntui monista tuon klassisen sarjakuvasankarin faneista hieman oudolta, tämä jouluun sijoittuva jatko-osa viimeistään vieraannutti heistä loputkin.
Tällä kertaa Bruce Wayne (Michael Keaton) ei ole ainoa, joka pukeutuu mustaan nahkaan, kun Selina Kyle/Kissanainen (Michelle Pheiffer) laittaa piiskan viuhumaan. Myös viemäreistä esiin tunkeva Pingviinimies (Danny DeVito) aiheuttaa seksuaalisen frustraation kanssa kamppailevalle Lepakkomiehelle harmaita hiuksia. Joulua juhlistava Gotham City tarvitsee suippokorvaista teräspakarasankariaan nyt enemmän kuin koskaan.
Batman Returns on Burtonia burtonimaisimmillaan: miljöö on goottilaisen jylhää ja synkkää, valaistus ja lavastus suorastaan ekspressionistista (Christopher Walkenin hahmon nimi on kunnianosoitus F. W. Murnaun Nosferatun päänäyttelijää kohtaan) ja henkilöhahmot ovat kieroja. Meno on totista muttei ilotonta: mustaa huumoria on paljon mukana eikä elokuva pelkää sukeltaa reilusti campin puolelle.
Batman Returns ei ole täydellinen elokuva, mutta se on kieroudessaan ja väkivaltaisuudessaan ihailtavan kompromissiton vaihtoehtoinen jouluelokuva. Se on selvästi suunnattu vanhemmille katsojille, mikä aiheutti McDonald’sille hankaluuksia: he olivat lanseeranneet elokuvan tiimoilta Happy Meal – ateriakampanjan lapsille, kuten edellisenkin osan kohdalla, mutta jatko-osa lähinnä aiheutti traumoja pienille lapsille, jonka takia kampanja jouduttiin perumaan.
Silent Night, Deadly Night (1984)
Jos Gremlins on kauhua kokoperheelle, Silent Night, Deadly Night on se teinigorehoundien jouluspesiaali. Keskellä kovinta slasher-villitystä julkaistu elokuva kertoo Billysta (Robert Brian Wilson), joka todistaa lapsena vanhempiensa murhan, jonka jälkeen joutuu elämään väkivaltaisten nunnien ylläpitämässä orpokodissa. Aikuisena Billysta kasvaakin lievästi sanottuna epätasapainoinen yksilö, joka joulupukiksi pukeutuneena ja kirveellä varustautuneena alkaa levittää omaa moraalisen puhdistuksen ilosanomaansa. Huorintekijät varokoot, paha pukki on liikkeellä.
Silent Night, Deadly Nightin julkaisu aiheutti pienoisen kohun kristillisiä arvoja vaalivien amerikkalaisten äitiyhdistysten suuttuessa siitä, miten elokuva käsittelee joulupukkia (elokuvan kansitaiteessa on savupiippuun kirveen kanssa kömpivä joulupukki). Tämä kohu lieneekin mielenkiintoisin pointti elokuvassa: se on mekaaninen, huonosti näytelty, ruma, kyyninen ja tylsä. En voi käsittää sen kulttiarvostusta. Paljon suositeltavampi kokemus huonoudessaan on minibudjetilla ja supernopeasti kyhätty jatko-osa, josta melkein puolet koostuu edellisen elokuvan takaumista.
Itse asiassa unohtakaa molemmat elokuvat. Katsokaa Jonathan Lynnin Clue (1985), joka perustuu Cluedo-lautapeliin. Se on metka ja pienestä seksismistään ja homofobiastaan huolimatta varsin harmiton ja hauska elokuva, jossa Jaakon Home Alone – arvostelussa mainitsema Tim Curry tekee yhden 80-luvun parhaista komediasuorituksista neuvokkaana hovimestarina. Cluella ei ole tosin mitään tekemistä joulun kanssa, mutta ihan sama.
