Nykyään kitarat soitetaan monissa pop- ja rock-konserteissa digitaalisilla vahvistimilla. Kitaransoiton digitalisaatio jakaa edelleen mielipiteitä sen yleistymisestä huolimatta.
Valot välkkyvät ja lavan reuna sylkee tulta yläilmoihin. Kyseessä on tietysti rokkikonsertti, mutta jotain puuttuu. Kitaristin takana lava on täysin tyhjä. Miten se nyt ilman vahvistinta soittaa? Voi tietysti olla, että kitarakaapit ovat takahuoneessa piilossa, mutta todennäköisempää on, että niitä ei ole ollenkaan.
Digitaalinen signaalinkäsittely, eli DSP tarkoittaa kitaroinnissa sitä, että vahvistin, kaiutinkaappi, sitä kuunteleva mikrofoni, sekä efektit mallinnetaan joko osittain tai kaikki digitaalisessa muodossa laskennallisin menetelmin. Usein tällainen laite on suoraan kitaristin edessä pedaalilautamaisessa muodossa, kuten esimerkiksi Line6 Helix Floor.
Mutta pystyvätkö tällaiset laitteet vieläkään kilpailemaan soinniltaan oikeiden putkivahvistimien kanssa?
Sami Jokihaara on musiikkiteknologian opiskelija koulutuskeskus Salpauksessa ja on toiminut yli viisi vuotta live-äänitekniikan parissa. Hän on myös kitaristi, joka käyttää itsekin digitaalisia ratkaisuja.
“Nykyään digitaalisesti mallinnetut alkavat olla todella lähellä oikeita putkivahvistimia”, hän kertoo.
Monilla albumeilla ja livekeikoilla soitetaan nykyään jonkinlaisella DSP laitteella, eikä ammattilainenkaan välttämättä kuule laitteissa eroa. Vain muusikko itse saattaa soittaessaan huomata eron soittotuntumassa.
“Esimerkiksi opiskelukaveri kokeili omaa mallintajaani Helixiä pari viikkoa sitten ja totesi, että särösoundit tulevat sieltä todella hyvin, mutta puhdas soundi ei ihan vielä reagoi samalla tavalla kuin oikea putkivahvistin”, Jokihaara sanoo.
Toisaalta viime vuosina markkinoille on saapunut uusia teknologisia saavutuksia kuten suomalaisen Neural DSP:n Helsingissä valmistama Quad Cortex, jonka puhtaatkin soundit alkavat Jokihaaran mukaan tuntua jo enemmän putkivahvistimelta.
Digitaaliset mallintajat ovat kehittyneet ja yleistyneet pikkuhiljaa jo kaksi vuosikymmentä, mutta varsinkin nykyään vaikuttaa siltä, että teknologian on omaksunut harrastelijoiden lisäksi myös ammattimuusikot. Syynä lienee hinta ja ihan vain silkka kätevyys.
Jokihaara kertoo mallintavien laitteiden olevan paljon helpompia kuljettaa verrattuna raskaisiin putkivahvistimiin ja kaiutinkaappeihin. Hän painottaa myös sitä, että digitaalisen vahvistimen kanssa tarve huollolle ja korjailulle on suorastaan olematon. “Isommatkin bändit tykkää niistä juuri sen takia, että ei tarvitse miettiä.”
Mutta kitaristi ei ole ainoa, jonka stressitasot laskevat, sillä suurien kaiuttimien kadotessa lavalta katoaa myös suuri osa lavametelistä. Lavavolyymi käy usein livekeikoilla ongelmaksi, sillä lavalla vallitessa kova äänien sekamelska miksaajan voi olla vaikeaa löytää balanssia kaikkien eri soittimien välillä. Digitaalinen prosessori eliminoi yhtälöstä fyysiset ja kovaääniset kaiutinkaapit, joka on Jokihaaran mukaan yksi suurimmista positiivisista muutoksista, joita alalla on ollut pitkään aikaan.
“Tietenkään kaikki ei ole ihan samaa mieltä tästä. Jotkut haluaa tuntea sen musiikin ääniaallon osuvan selkäänsä. Se on tietysti yksi asia, mistä joutuu sitten karsimaan.“
Niin kuin mikä tahansa uusi teknologia, DSP jakaa mielipiteitä samalla tavalla, kuin transistorivahvistimet aikanaan. Oikeassa putkivahvistimessa on edelleen sitä jotain magiaa, jota ei löydy vielä yhdestäkään digitaalimallinnuksesta. Uusi kitaristien sukupolvi, joka ei ehkä koskaan ole edes omistanut oikeaa putkivahvistinta on jo tottunut, mutta edelleen löytyy soittajia, jotka eivät suostu koskemaan digimallintajiin pitkällä tikullakaan.
Moni vanhan liiton kitaristi saattaa edelleen kuvailla digitaalisen mallintajan tuottamaa soundia sanoilla ‘ohut’, ‘halpa’ tai ‘eloton’. Jo vuosikausia internetin ihmeellisessä maailmassa on väitelty siitä, laimentaako digitalisoituminen kitaramusiikista sielun kokonaan pois.
Jokihaara ei kuitenkaan ole siitä huolissaan.
“Mun mielestä on väärin sanoa, että syypäänä mihinkään olisi laitteisto”, hän sanoo. “Kyllä se on enemmänkin kiinni muusikosta ja siitä miten sitä laitetta käytetään.”
Aaro Hakala
