Sanotaan, että politiikka on kuin teatteria. Eduskunnassa puhemies on ohjaaja, joka jakaa puheenvuoroja. Poliitikot voi rinnastaa näyttelijöihin, jotka antavat näyttämöllä parastaan. Näyttelijät tankkaavat tekstiä, kunnes se kasvaa heidän sisältään. Välillä teatterin kulisseista astuu esiin tekijä, joka pistää tutuksi tulleen näytelmän rakenteen uusiksi.
Suomessa ei ole juuri tehty dokumenttielokuvia politiikan taustavoimista.
Suomalaisen teatterin historiaan kirjoitettiin uusi luku Jumalan teatterin tapauksen jälkeen vuonna 1987. Neljä teatterikorkeakoulun opiskelijaa heitti Oulun kaupunginteatterissa yleisön päälle ulostetta, koska manifestinsa mukaan he halusivat kyseenalaistaa sen, mitä teatteri nykypäivänä voi olla ja mitä se ei voi olla. Teatterikriitikko Juha-Pekka Hotinen kirjoitti tapahtumasta Helsingin Sanomissa:
”Teon tarkoitus oli läpivalaista sameaa konsensusyhteiskuntaa ja sen vallankäyttöä.”
Kriitikon sanat saavat pohtimaan, missä ovat tekijät, jotka taiteen keinoin valaisisivat vallankäyttöä tänä päivänä. Teatterin puolella aihetta on käsitelty viime vuosina paljon, esimerkiksi Susanna Kuparisen käsikirjoittamissa Eduskunta -näytelmissä. Kotimaisissa elokuvissa tai dokumenteissa politiikan vallankäyttäjät eivät ole juuri aiheina olleet, kunnes helmikuun lopussa rysähti. Näyttämölle astuivat ohjaaja Tuukka Temonen ja Kokoomuksen puolusihteeri Taru Tujunen, joka oli käsikirjoittamassa Sauli Niinistön nousua presidentiksi tämän kampanjapäällikkönä.
Tuukka Temonen on hyvän dokumentaristin lailla valinnut kiinnostavan näkökulman. Temonen tuo esiin Presidentintekijät-dokumentissaan työryhmän merkittävän roolin presidentinvaalikampanjassa. Näkökulman valinta synnytti taiteellista työtä tekevän ohjaajan ja poliitikan käsikirjoittajien välille sanasodan, jossa Tujunen syytti Temosta painavin sanakääntein luottamuksen rikkomisesta. Kampanjapäällikön kiihtymys paljastaa, että todelliset vallankäyttäjät eivät ole valmiita paljastamaan lopullisia korttejaan.
Temonen on ollut huolimaton jättäessään kirjalliset sopimukset esiintyjien kanssa tekemättä, mutta samalla hän on ehkä tahtomattaan luonut uuden alun suomalaiselle poliittiselle dokumentille. Tulevien dokumenttien aiheissa ravistellaan toivottavasti enemmän konsensusyhteiskuntaa ja sen vallankäyttöä. Vähän kuin Oulusssa 1987, mutta ilman tietoista provokaatiota.
