Matkailijalla on oiva tilaisuus rakentaa Suomi-kuvaa ulkomailla. Usein maamme on ulkomaalaisille lähes tuntematon maailmankolkka, jolloin sitä saa valottaa aivan haluamallaan tavalla. Mutta mitä siitä kertoisi, kysyjille vastaisi?
Omat kertomukseni synnyinmaastani ovat riippuvaisia ennen kaikkea siitä, kuinka pitkään olen ollut tien päällä. Matkan alkuvaiheessa olen harvemmin kovin suopea isänmaatani kohtaan. Kysyjäpolot saavat niskaansa ankean kuvauksen talven pimeydestä, perussuomalaisista ja mämmistä. Vakavana kerron katoilta putoavista jääkimpaleista sekä siitä painostavasta hiljaisuudesta, joka suomalaisessa aamubussissa vallitsee.
Ulkomaalaisten reaktio on poikkeuksetta rohkaiseva: he onnittelevat minua pakenemisesta ja toivottavat tervetulleeksi maahansa, joka yhtäkkiä heille itselleenkin vaikuttaa liki paratiisinomaiselta ympäristöltä.
Vähän pidempään reissattuani alkaa omakin Suomi-kuvani lientyä. Tämä on otollista aikaa alkuperäisväestön sivistämiseen, sillä keskityn kertomuksissani faktatietoon. Kerron Suomen olevan epämuodostuneen naisen muotoinen maa, jonka talous on perinteisesti rakentunut paperin, puhelimien ja kiukkuisten lintujen varaan. Kansamme vaalii sydämissään yhä sekä katkeruutta jatkosodasta että voitonriemua jääkiekon maailmanmestaruudesta. Joulupukki asuu Lapissa, mutta rivikansalaisilla on kummallinen perinne palkata jouluisin tuntematon parrakas mies kotiinsa leikittämään lapsia.
Faktapohjainen lähestymistapa herättää kuulijoissa yleensä yhtä paljon hämmennystä kuin mielenkiintoakin ja saa minutkin näkemään synnyinmaani omituisuudet taas astetta selvemmin.
Matkan yhä jatkuessa muistoni Suomesta muuttuvat alati nostalgisemmiksi. Haikeana kerron suomen pitkistä vokaaleista ja sijapäätteistä. Suorastaan pakottamalla opetan ihmiset toistamaan perässäni ”kiitos” ja ”hääyöaie”. Unohdun pitämään polveilevia monologeja syksyn ruskasta ja merenjään natinasta, sinisyyttä heijastavista järvistä ja juhannuksena rannassa palavista puuveneistä.
Paatospuheeni päättyvät usein minun puoleltani kyyneliin, kuulijoideni osalta vaivautuneeseen liikehdintään kohti ovea. Nostalgiavaiheen jälkeen usein myönnänkin, että on kenties aika palata kotiin.
Yhdestä asiasta pidän kuitenkin koko matkan ajan kiinni: kehotan kuulijoitani ottamaan yhteyttä, jos joskus sattuvat minun nurkkaani Pohjolaa. Rakentavinta Suomelle on nimittäin antaa ihmisille tilaisuus nähdä tämä hieno, hullu maa omin silmin. Silloin jokainen saa rakentaa Suomi-kuvansa aivan itse.
