Vielä kolme vuotta sitten Stefanie Hagelstam olisi vetänyt kymmenen leukaa vain unissaan. Tänä päivänä hän ylläpitää yhtä Suomen suosituimmista treeniblogeista ja lukeutuu Suomen CrossFit-kermaan. Niin, ja vetää ne kymmenen leukaa ihan oikeasti.
Kuva: Vuokko Salo
Kuka?
Stefanie Hagelstam, 25-vuotias liikunnanohjaajaksi opiskeleva Steffit-treeniblogin ylläpitäjä, päämäärätietoinen tasapainon etsiskelijä.
Valmistut pian liikunnanohjaajaksi, ja personal trainerin hommia onkin jo tullut tehtyä. Onko kyseessä kutsumusammatti?
Tällä hetkellä, kyllä. Minulla on todella vahva halu auttaa ylipainoisia ihmisiä. Olen aina ihaillut personal trainerin työtä, ja nyt puolitoista vuotta niitä hommia tehneenä pääsi vähän fiilistelemään, että millaista se työ oikeasti on. Juuri tällä hetkellä en tee ohjaustöitä kovinkaan paljon, koska tahdon kehittyä ja keskittyä välillä omiin kisoihini. Uskon kuitenkin, että teen pian taas töitä alalla.
Elämäntapamuutokset inspiroivat minua, ja minä olen juuri se tyyppi, joka itkee katsoessaan Suurinta Pudottajaa telkkarista. Blogin kirjoittamista pidän ennemminkin sivutuotteena, en ammattina. Olen toki saanut blogini kautta paljon siistejä yhteistyötarjouksia. Steffit-blogia tulen varmastikin pitämään kauan, ja se toimiikin ns. käyntikorttinani. Saan sitä kautta seuraajia, näkyvyyttä ja yhteistyökumppaneita. Se myös motivoi minua.
Kirjoitat yhtä suosituimmista suomenkielisistä treeniblogeista internetissä. Miten kaikki alkoi? Miten urheilusta tuli osa sinun elämääsi?
Kaikki alkoi siitä, että halusin vähän laihtua. Mulla oli vielä 22-vuotiaana melko epäterveelliset elämäntavat. Painoin silloin yli 75 kiloa, ja olen 170 cm pitkä ja kehoni koostumus oli täysin erilainen. En kokenut olevani ylipainoinen, mutta ehkä jotain sinne päin. Paino nousi tasaisessa tahdissa. Hankin aluksi itselleni personal trainerin. Aluksi olikin tarkoitus vain laihtua ja näyttää hyvältä. Personal trainerini oli perehtynyt CrossFitiin, ja kuin salakavalasti, aloinkin itse harrastamaan lajia.
Steffit-blogia aloin pitämään vuonna 2012. Se tuli kuvioihin melkein heti sen jälkeen, kun treenin tulokset alkoivat näkyä. Silloin blogini ykkösjuttu oli vielä se, että motivoin sillä itseäni treenaamaan. Se oli ennemminkin oma päiväkirja.
Blogistasi kasvoikin tosi iso juttu! Mitä oikein tapahtui?
Kun minä aloitin treenibloggaamisen ei internetistä löytynyt oikein muita treeniblogeja. Niitä oli vain muutama. Silloin ei tarvinnut tehdä työtä erottuakseen, toisin kuin tämän päivän treeniblogiviidakossa. Siskoni on muotibloggaaja, ja hän auttoi minut alkuun oman blogini kanssa.
Toinen syy blogini suosioon voi olla myös se, että kirjoitan säännöllisesti. CrossFit-tietoisuus on myös kasvanut, ja blogiani luetaan varmasti myös lajin edustajien keskuudessa. Kerron blogissani omista tavoitteistani ja tulevista kisoista, ehkä ihmisiä kiinnostaa seurata matkaa kisoihin. Osa on myös sanonut arvostavansa sitä, että kirjoitan suoraan ja rehellisesti ja otan lukijani aina huomioon teksteissäni.
Alusta asti tärkein juttu oli, etten tee asioista monimutkaisia. Tykkään pitää blogini helppolukuisena ja mietin paljon kuvia. On paljon lukijoita, jotka käyvät blogissani katsomassa vain kuvat ja lähtevät sitten menemään. Blogi on useille ihmisille visuaalinen juttu. Kuvilla on niin paljon suurempi merkitys ihmisille, kun he hakevat treeni-inspiraatiota.
Maallikot puhuvat aina Fitness-buumista, mutta esimerkiksi sinun lajisi on CrossFit. Onko näillä kahdella lajilla mitään yhteistä?
Itse kun on niin sisällä näissä jutuissa ja lajissa, usein ajattelen, että ne ovat aivan erillisiä juttuja. Mutta toisaalta molemmilla lajeilla haetaan hyvää fiilistä ja tuloksia. Suurin ero on ehkä se, että CrossFitissä, kuten myös monissa muissa lajeissa keskitytään vain ja ainoastaan tulokseen ja suoritukseen, kun taas Fitness:ssä keskitytään myöskin ulkonäköön. Se on syy, miksi en haluaisikaan, että minun nimeni liitetään juuri Fitnessiin. CrossFitissä on ihan sama miltä näyttää, ainoastaan suorituksilla on väliä. Ei ole minun juttuni harrastaa lajia, jossa ulkonäkö ratkaisee.
Vastustajat ja mielensäpahoittajat ovat väittäneet, että Fitness- ja treenibuumi on vain kuvia puurosta ja perseistä. Mitä vastaat tähän? Onko tässä jotain perää?
Omien treenikuvien lisääminen nettiin tuntuu välillä todella itsekkäältä hommalta. Mutta minä olen sitoutunut bloggaamiseen, ja tämä on sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä ja lukea. Mulla ei ole mitään tarvetta saada kehuja kropastani, mutta jos en näitä kuvia blogiin laittaisi, ei kukaan enää lukisi sitä. Koko blogin idea romuttuisi. Oman kropan nettiin laittaminen on minulle eräänlainen työkalu, ja blogi ja siellä julkaistut kuvat ovat vain pieni osa minua.
Osaatko nimetä treeni-ilmiössä mitään huonoja puolia?
En näe ilmiössä loppujen lopuksi kovinkaan paljon pahaa. Ihmisillä on aina vahvoja mielipiteitä, oli aihe mikä tahansa.
Yksi huonoista puolista voisi olla se, että kaikki treeniblogin pitäjät ovat netissä ns. ammattilaisia ja alansa eksperttejä, ja tämän takia esimerkiksi treenissä tapahtuvat loukkaantumiset ovat saattaneet kasvaa. Mutta en näe tätäkään varsinaisena uhkana.
Fitness, treeniblogit ja treenibuumi yleensäkin saattavat kasvattaa jonkin verran esimerkiksi nuorten riskiä sairastua syömishäiriöihin. Esimerkiksi Fitnessissä dieetti on todella tiukka, ja rasvaprosentti, jota tavoitellaan, on todella matala. Tämä aiheuttaa varmastikin monille nuorille tytöille ja pojille ulkonäköpaineita ja oman kehonkuvan vääristymistä, jos he kokevat Fitness-vartalon tavoittelemisen arvoiseksi.
Päästät ihmiset todella likelle henkilökohtaista elämääsi Steffit-blogisi kautta. Kauhistuttaako tieto siitä, että sinulle tuntemattomat ihmiset tunnistavat sinut kadulla ja tietävät, mitä vedit aamupalaksi?
Otti oman aikansa ennen kuin siihen tottui. En tiedä, totunko siihen täysin ikinä. Pyrin pitämään treeniblogiprofiilini erillään oikeasta minusta. Olen yrittänyt välttää kirjoittamasta henkilökohtaisia asioistani blogissani. Kirjoitan vain treeniini liittyvistä asioista. En ikinä puhu parisuhteestani, perheestäni, taloudellisesta tilanteestani tai muista henkilökohtaisista murheista, jotka eivät liity liikuntaan. Olen tietoisesti jättänyt ne blogistani pois. Lukijat janoavat tietenkin juttuja liikunnan ulkopuoleltakin, ja kyllä minä niitä heille välillä annankin; blogin kautta kun voi saada vähän vertaistukea.
Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että olisit menettänyt jotain, kun suurin osa ajasta menee puntilla?
Olen toki joutunut karsimaan elämästäni asioita tavoitteideni saavuttamiseksi. Lajini on kuitenkin antanut minulle enemmän kuin ottanut. Bileitä tulee ja menee. Huomasin, että jäin viime kesänä mielen tasolla niin kiinni treeneihini, etten oikein osannut nauttia lomastani. Kesän päätteeksi kisat menivätkin erittäin hyvin, mutta olisin halunnut pystyä irtautumaan treeniajatuksistani, ja vain nauttia ja pitää hauskaa edes loman ajan. Tämän jälkeen päätinkin pitää taukoa kisaamisesta, koska minulla oli elämässäni meneillään liian monta vaikeaa asiaa. Tällä hetkellä yritän löytää tasapainoa näiden kahden jutun välille; haluaisin pystyä päästämään viikonlopuksi irti ja palata kuitenkin maanantaina ruotuun.
Onko koskaan hetkiä, jolloin ei voisi vähempää kiinnostaa mennä salille? Mistä ammennat energiaa kuitenkin lähteä?
Kyllä on. Kisat motivoivat minua niin paljon, että aina tulee kuitenkin lähdettyä. Joskus kaverit raahaavat mukanaan salille.
Toimittaja olisi kysynyt penkkiennätystä, mutta sillä ei kuulemma leijuta. Steffin maastavetoennätys sen sijaan on 135kg. Toimittaja nostaa lattialta viiden kilon kahvakuulan ja huokaisee syvään.
