Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähdään toukokuun puoleenväliin asti Maksim Gorkin klassikkoteksti Pohjalla. Esityksen liikanimi voisi hyvin olla ”Pohjalla – karkkia kansalle”. Niin paljon on Janne Reinikaisen ohjauksessa nähtävillä tarkkaa, jopa virtuoosimaista näyttelijäntyötä, sekä yleisöä hemmottelevaa visuaalista ja äänellistä maailmaa.
Kuva: Stefan Bremer.
Kansallisteatterin ensemble pelaa hyvin yhteen Gorkin yömajaan sijoittuvassa tarinassa, jossa päähenkilönä on köyhien, elämän murjomien sielujen muodostama yhteisö. Hahmogalleriasta löytyy varasta, vankilaan päätynyttä paronia, muistinsa menettänyttä näyttelijää ja yömajan yläkerrassa asuvat, köyhien kanssa vehtaavat erikoiset siskoksetkin.
Asuinyhteisö onkin yhteisö mitä suurimmassa määrin: toisten asioista tiedetään, ruokaa tehdään yhdessä ja siivouksesta kinastellaan. Mikitetyt, kaiutetut äänet piereskelystä kokkaamiseen saavat yleisön tuntemaan arjen ihollaan. Timo Hietalan musiikki hallitsee maailmaa ja luo elokuvamaisia tunnelmanvaihdonksia.
Mihinkään kovin todelliseen rappiokuvaukseen työryhmä ei ole kuitenkaan halunnut ryhtyä.
Yömajaksi meno on sivistynyttä – muiden annetaan elää rauhassa (kevyttä naljailua lukuunottamatta), eikä köyhyys näy kuin puheissa ennen lopun dramaattisia käänteitä. Venäläisen teatterin perinteiden mukaisesti elämän tarkoitusta ja ihmisarvoa pohdiskellaan, mutta ulospääsyä ei ole, koska olosuhteet estävät muutoksen. Uutena asukkaana paikalle saapuva Luka (Jukka-Pekka Palo) on kulkuri ja idealisti, joka näkee kaikissa hyvää ja yrittää auttaa muita pääsemään kahleistaan. Yrityksistä huolimatta henkilöt tuudittautuvat mieluummin valheisiin, kuten tosirakkautta etsivä prostituoitu Nastja (Inga Björn). Rappio on kliinista ja romanttista La bohème -oopperan tapaan, köyhyys intellektuellia pohdiskelua siitä, että on mieluummin köyhä kuin tekee työtä, joka ei sovi ihmisarvolle. Nykypäivän akateemiset köyhät saavat hekotella yleisössä sadan vuoden takaisille esi-isilleen.
Ohjaaja Janne Reinikainen muovaa Gorkin olevaista pohtivaa maailmaa taitavasti mieleisekseen.
Näyttämöllä leikitellään puhumattomuuden ja päällekkäin puhumisen kanssa, sekä nähdään arkisia tekoja. Välillä on vuorossa dramaattista ilma-akrobatiaa ja venäjänkielistä lausuntaa, koko ensemblen yhteismusisointia sekä kiihkeää viettelystä varas Pepelin ja yömajan johtajan vaimon välillä. Muoto on tarkkaan mietitty ja hallitsee esitystä niin vahvasti, että yleisö tuudittautuu tunnelmointiin mielellään ja hyväksyy sen, ettei ole ihan koko ajan kartalla sisällöstä. Esityksen viesti ja juoni lymyävät pitkään jossain äänimakustelun ja visuaalisen karkin takana.
Kuva: Stefan Bremer.
On kunnioitettavaa, että yleisölle on jätetty reilusti tilaa ajatella itse. Siksi onkin sääli, että ilmeisesti jostain ohjaajan viime hetken pelosta yleisön ymmärtämättömyyttä kohtaan on näyttämölle raapaistu isoin palkkikirjaimin kysymys ”Mikä on ihminen?” ja sinänsä hieno musiikkiesitys Vapauteen!
Kun esitys on lopuillaan, soisi ajatustyön vasta lähtevän rullaamaan. Ajateltavaa olisi ainakin lopun kuvassa, missä hahmot seisovat verhon edessä kaikki kokemansa takanaan; hengästyneinä, rikkinäisinä – arvokkaina ihmisinä.
