Hain ammattikorkeakouluun siksi, että työelämässä tutkinnolla on painoarvoa. Suoritettu tutkinto on laadun tae. Työnantaja voi olettaa, että ihminen, joka on kuluttanut opintoihin vuosia, osaa perusasiat. Vaikka varsinainen ammattitaidon hienosäätö tapahtuukin vasta työpaikoilla, vankalle perustalle on helppo rakentaa uutta. Välillä ihmetyttää, voiko nykyisellä lähiopetuksen määrällä syntyä ammattilaisia?
Reilut parikymmentä vuotta sitten opetus ammattikorkeakoulua vastaavassa teknisessä oppilaitoksessa oli huomattavasti koulumaisempaa kuin nykyinen ammattikorkeakouluopetus. Silloin tultiin aamukahdeksalta paikalle, päivän mittaan suoritettiin erilaisia oppitunteja ja laboratorioharjoituksia lukujärjestyksen mukaan. Neljältä lähdettiin kotiin. Päivän päätteeksi ahkerat opiskelijat naputtelivat sähkökirjoituskoneella selonteot puhtaiksi ja tekivät päälle vielä annetut laskuharjoitukset.
Taukoja lähiopetuksessa näyttää nykyisissä opinnoissa olevan. Juuri meneillään olevassa median etiikan ja lainsäädännön -kurssissa opintojakson kokonaistyömääräksi on mainittu 135 tuntia, josta lähiopetusta on 70 tuntia. Lähes puolet kurssista on siis itsenäistä opiskelua. Erikoiselta, ja melko rennolta, tuntui myös uutis- ja asiaohjelmatuotannon -kurssiin kuulunut neljän päivän lukutauko tenttiä varten. Koulupäivien pituuskin vaihtelee melkoisesti. Epäsäännöllisyys ja aikaiset kotiinlähdöt ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.
Ammattikorkeakouluihin vuosina 2011–2016 tehdyt säästöt ovat pakottaneet opettajat selviytymään kasvaneesta työtaakasta. He ovat joutuneet muuttamaan kurssisisältöjen opetustapaa, yhdistämään eri luokkia samoille kursseille ja muuttumaan itse perinteisistä opettajista fasilitaattoreiksi, jotka auttavat ryhmiä tekemään ja oppimaan asioita itse. Kuluneen lukuvuoden aikana on ollut tilanteita, joissa lehtorit koettavat ohjata kolmeakin kurssia yhtäaikaisesti. Huomattavaa on, että opiskelijoilla on tunneilla läsnäolopakko, opettajilla ei.
Vastuu oman ammattitaidon kehittymisestä lepää entistä enemmän opiskelijan hartioilla.
Asiat eivät tule ylhäältä annettuna, esimerkiksi iso osa opintomateriaaleista koostetaan ryhmätöinä tuntien aikana. Parhaimmillaan, ja pahimmillaan, toinen opiskelija opettaa toista. On kuitenkin asioita ja menetelmiä, joihin kaipaa opettajan tukea, ja välillä ihan kädestä pitäen opettamista. Hiljainen tieto ei siirry ilman ihmistä. Varsinkaan kulttuurialalla kaikkea tietoa ei ole tallennettu kirjoihin tai netin syövereihin. Itsenäinen opiskelu vaatii opiskelijalta rutkasti sitkeyttä, hyviä kommunikointitaitoja, vahvoja istumalihaksia ja satunnaisesti Youtuben ”how to do”-videoita asioiden selvittämiseksi.
Toivoa sopii, että opiskelijan ja opettajan tavoitteet ovat yhtenevät. Päämääränä pitäisi olla asioiden oppiminen ja ammattitaidon kehittyminen – ei pelkkä selviytyminen kurssista ja päivästä toiseen.
Paluuta vanhaan koulumaiseen opetukseen ei ole – koulumaisuutta ei tue uusi ilmiöitä korostava opetussuunnitelmakaan. Oppiminen ei onneksi tapahdu pakotetusti ja pelkästään pulpetin ääressä istuen, vaan tauoilla. Ensin opitaan perusteet ja sitten haudutetaan asiat taukojen aikana kypsäksi. Oli hieno hetki, kun oivalsin menneen lukuvuoden aikana oppineeni melkoisesti asioita ihan huomaamattani ja lähes ilman stressiä.
