Sormet hunajapurkissa on viimeinen Pengerkadun näyttämöllä esitettävä Ryhmäteatterin tuotos. Näytelmä antaa näyttämön tarinalle arvoisensa lopun.
Kuva: Johannes Wilenus / Ryhmäteatteri
Helsingin Ryhmäteatteri pureutuu Sormet hunajapurkissa -näytelmässä vakaviin asioihin huumorin keinoin. Se on ominaista tämän teatterin tuotoksissa, mutta se toimii joka ikinen kerta. Kari Heiskasen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä leikittelee isoilla ja ajankohtaisilla teemoilla. Esillä on työuupumus, tunne-elämän romahtaminen, rakkaus, mustasukkaisuus ja kuolema. Näytelmä käsittelee myös julkisuutta ja siihen liittyviä ongelmia, josta syntyy oma komiikkansa.
Kun näytelmän päähenkilöä esittävä Juha Kukkonen tulee lavalle, leviää suulleni mairea hymy. Kukkonen on vaan niin vakuuttava ja karismaattinen esiintyjä. Kukkosen hahmo on itsesäälissä kieriskelevä romahtanut näyttelijätähti, joka näkee ainoaksi mahdollisuudekseen ”jatkaa elämää” kuolemalla. Romahtanut näyttelijä tapaa yllättäen ex-vaimonsa, entisen tähtitoimittajan, jota esittää ihana Sanna-Kaisa Palo. Kukkosen ja Palon kemia on kadehdittavaa, siinä on sähköä.
En kertaakaan näytelmän aikana katso kelloa tai mieti mitään muuta teatterisalin ulkopuolisesta elämästä. Olen kahliutunut katsomaan näiden kahden näyttelijän taituruutta näyttämöllä, joka aiotaan kohta purkaa.
Monet sanovat saavansa hyvästä musiikista kylmiä väreitä ja niin saan minäkin, mutta niitä saa myös tästä näytelmästä. Kukkosen ja Palon ilmaisuvoimaa ja monipuolisuutta ei voi kuin hämmästellä. Taitavista laulajista sanotaan usein ”hän voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa”. Minä voisinkin maksaa lipun esityksestä, jossa Kukkonen ja Palo tulkitsevat puhelinluetteloa.
Näytelmän viiltävin huumori syntyy siitä, kun vakavia aiheita käsittelevät kaksi lapsen tasolle taantunutta aikuista ihmistä. Kai se menee niin, että kun ihminen todella romahtaa, hän sanoo kaiken suoraan, täysin vilpittömästi. Kenen suusta se totuus tulikaan? Ollaan tässä näytelmässä kännissäkin, ja kerrankin uskottavasti. Sanna-Kaisa Palo näyttää siitä mallia Salkkari-sukupolvelle.
Sormet hunajapurkissa on teatteritaidetta parhaimmillaan: se on hauska ja viihdyttävä, mutta samalla puhutteleva. Sen näkeminen ja kokeminen tuntuu merkitykselliseltä. Onneksi Suomessa osataan tehdä teatteria!
