Virpi Suutarin dokumenttielokuva Eedenistä pohjoiseen sai ensi-iltansa maaliskuun alussa – juuri sopivalla hetkellä talven harmauden näännyttämälle ja vihreää janoavalle yleisölle. Elokuvassa tavataan suomalaisia pariskuntia työskentelemässä yhteisen unelmansa, paratiisimaisen puutarhan eteen.
Perhe puutarhassaan.
Eedenistä pohjoiseen -elokuvassa pariskunnat nähdään vehreillä pihoillaan, jotka tosin useimmmilla ovat lähempänä työleirejä kuin paratiiseja. Puuhastelun lomassa he kertovat elämästään, ja puhumisen tapa ilmaisee tunnetta sanoja enemmän.
Dokumentin henkilöt ovat inhimillisyydessään samastuttavia ja rakastettavia. Rikospaikkatutkija tuhlaa rahansa mieluummin puutarhamyymälään kuin vaatekauppaan, sillä omalla pihalla pärjää ilman vaatteitakin mutta kukkia tarvitaan aina. Kaupungista vanhaan maalaistaloon muuttaneen pariskunnan kotieläinten lukumäärä tahtoo karata käsistä, ja Pohjois-Suomessa yötön yö käytetään rikkaruohojen nyppimiseen.
Yötön yö on työaikaa.
Elokuvan edetessä saamme tietää henkilöistä lisää, ja komediallinen ote muuttuu vakavammaksi. Monen elämässä on tapahtunut asioita, joista he ovat selvinneet puutarhanhoidon ja yhdessä tekemisen avulla.
Elokuva onkin kertomus rakkaudesta, luopumisesta ja luonnon kiertokulusta.
Eedenistä pohjoiseen on ollut arvostelumenestys, ja se voitti heti Tampereen elokuvajuhlilla pääpalkinnon yli 30-minuuttisten sarjassa. Myös katsojat ovat löytäneet teatteriin. Itse moittisin ainoastaan puutarhaharrastajille tyypillisenä pidettyä ikäjakaumaa, sillä nuori pariskunta olisi mahtunut hyvin joukkoon.
Kuvallisesti puutarhat ovat kauniita kuin maalaukset. Rytmi on viipyilevä, liikkeet harkittuja ja lähikuvia on paljon. Suutarin luottokuvaaja Heikki Färm on onnistunut välttämään piinaavan ja värit latistavan keskikesän auringon, sillä elokuvassa maisema herää eloon, kun aurinko paistaa matalalta tai pelloilla on usvaa. Ilahduttavan usein hän on myös kuvannut vastavaloon, jolloin henkilöt piirtyvät kauniisti valoa vasten.
