Helsingin metro kulkee keskimäärin 80 kilometrin tuntivauhtia kuljettaen itäisten kaupunginosien asukkaat vaivattomasti ydinkeskustaan. Sonu Sharma, 22, oli seitsenvuotias, kun uudet metropysäkit Puotila, Rastila ja Vuosaari avattiin vuonna 1998. Pienen ekaluokkalaisen arkeen uusi kotipysäkki, Rastila, vaikutti siten, että äiti pääsi kulkemaan työmatkat Helsingistä Espooseen sutjakammin.
Metron sijaan matkaan nykyisen herttoniemeläisen kanssa Vuosaareen autolla. Idässä aina asuneena Sonu on saanut tehtäväkseen valita alueelta viisi itselleen tärkeää paikkaa ja kertoa, millaista oli varttua Itä-Helsingissä 1990-luvulla.
Vuosaaren siltaa ylitettäessä Sonu kertoo rajanneensa alueen Rastilaan, sillä sieltä löytyvät parhaimmat muistot. ”Musta tuntuu, että ne jotka kritisoi Itä-Helsinkiä eivät ole edes ikinä kunnolla käyneet täällä.” Ja arvostelijoita löytyy, sen tietää Sonun mukaan jokainen itähelsinkiläinen. Pikaisella internethaulla löytää lukuisia verkkokeskusteluita, joissa muun muassa kehoitetaan olla laittamatta lapsia Itä-Helsingin ”pahamaineisiin” kouluihin sekä kauhistellaan maahanmuuttajien määrää.
Aloitamme kierroksen Meri-Rastilan torilta. Huhtikuisena maanantaina kolmen asteen lämmössä ostari ammottaa tyhjyyttään. Välillä sen halki kävelee jokunen perheenäiti S-marketin ostoskassia kantaen. Sonun lapsuudessa S-Market oli Spar ja Suomen kurdiyhdistyksen tiloissa oli videovuokraamo Makuuni. Muutamia muita pikkuliikkeitä on ostarilta kaikonnut, mutta muuten se näyttää Sonun silmin suht samalta kuin vuosikymmen sitten. Kaljakuppila Pikku Pelikaani on edelleen paikoillaan, ainoastaan sen vieressä toiminut R-kioski on sulkenut ovensa.
”Jos täällä torilla istui jotain spurguja, ei me niistä välitetty. Spurgut on kuitenkin aina kuuluneet meidän elämään”, Sonu sanoo naurahtaen.
Itse toriin ei niinkään liity niin paljon muistoja, kuin sen välittömässä läheisyydessä olevaan Meri-Rastilan ala-asteen kouluun ja nuorisotalo Merirastiin. 1990-luvun Rastilassa vanhempien ei tarvinnut kiirehtiä töistä kotiin, sillä heidän lapsensa viihtyivät hyvin nuorisotalossa, jossa riitti tekemistä biljardipeleistä bändikerhoon ja aina tietokoneella oloon.
”Bilispöydän vieressä oli liitutaulu, johon jokainen pelaaja kirjoitti nimensä ja odotti vuoroaan. Parhaimmillaan nimiä oli listassa noin kaksikymmentä. Silloin ärsytti, jos omalla vuorollaan löi heti kasin pussiin. Sitten oli tietenkin näitä Rastilan koviksia, jotka ei mitään omaa vuoroaan odottaneet ja tulivat väkisin vääntämään biliskepin kädestä ja aloittivat oman pelinsä.”
Monikulttuurisena tunnetun ala-asteen pihassa on kappeli, jonka tiloissa ala-aste edelleenkin pitää jumalanpalvelukset ainakin jouluna, pääsiäisenä ja keväällä. ”Mä menin usein mukaan kappeliin, vaikka olinkin ET:ssä. Menin sen takia, kun kaikki muutkin meni, ja meille ET-oppilaille ei järjestetty silloin mitään. Oltiin vaan jossain luokassa piirtelemässä ja riehumassa ja joku opettaja vahti meitä.”
Parhaillaan vellovaan suvivirsikeskusteluun Sonu suhtautuu kummeksuen. ”Mulle se oli vaan laulu ja en ottanut sitä mitenkään henkilökohtaisesti, en edes kelannut, mitä siinä lauletaan.”
Kysyttäessä mikä on Itä-Helsingin kauhein paikka ei Sonu osaa vastata. ”Tai ehkä pitäisi sanoa tuo metsä, johon ne meinaa rakentaa, sillä siitä tulee nyt huono mieli. Lapsena laskettiin aina siellä suurta pulkkamäkeä, mutta nyt kaupunki meinaa rakentaa sen täyteen taloja.” Niin, se kuuluisa metsä. Viime vuosina Rastila ei niinkään ole ollut otsikoissa maahanmuuttajien vuoksi. Paikallisia on jo pitkään kuohuttanut kaupungin into rakentaa suojeltuna pidettyyn Rastilan metsään asuntoja tuhansille ihmisille.
Viimeisenä stoppina on Kesäranta. Vuosaarelaiset usein mainitsevat meren ja lukuisat rannat alueen valttikorteiksi.
”Tämä on kivan näköinen paikka, muttei täällä melkein ikinä voinut uida, kun aina oli jotain sinilevää tai vesi oli liian kylmää”, Sonu sanoo katsoen laiturilta veteen, jossa sorsien lisäksi lokit tepastelevat ohuella jäänpinnalla pulahtaen välillä hyiseen veteen.
”Parasta Rastilassa on monikulttuurisuus. Tämä on koti. Täällä on saanut aina olla oma itsensä, oli sitten minkä näköinen tahansa tai puhui miten tahansa. Oon huomannut, että kun mennään kavereiden kanssa jonnekin Helsingin ulkopuolelle, niin jengi vaan tuijottaa. Ei ne yleensä sano mitään, mutta ei oo kiva, jos ne vaan tuijottaa kuin jotain apinaa.” Sonu tietää, että osittain voi olla kyse ihmisten uteliaisuudesta, sillä harva suomalainen on kasvanut etnisesti yhtä rikkaassa paikassa kuin Rastila. ”Silti ärsyttää, kun tutustuu uusiin ihmisiin, ja heti ekana ne kysyy mistä oot kotoisin. Samoin kun oon hakenut työpaikkoja, niin on sitten haastatteluissa ihmetelty, kuinka hyvää suomea puhun.”
Sonulle tulee yllätyksenä, että on lainvastaista kysyä työnhakijalta etniseen taustaan liittyiä kysymyksiä. ”Täh? Multa kysytään aina, että minkä maalainen oon ja vaikka kerron että äiti on suomalainen ja oon syntynyt täällä, niin silti ihmetellään mun hyvää suomen kieltä.”
Jos Sonu voisi, hän muuttaisi takaisin Rastilaan. Nyt on kuitenkin opiskelijana tyytyminen nuorisosäätiön edulliseen yksiöön Herttoniemessä, mutta ei hätää: metro kuljettaa takaisin kotikonnuille kahdeksassa minuutissa.
