Pidän lenkkimakkarasta. Sauna on pyhättöni. En tiedä mitään parempaa kuin koivunlehden tuoksun, kun vihta paiskautuu katkaravunpunaista ja höyryävää ihoani vasten. Heinäpaalut ja lehmänlanta kuuluvat lapsuuteeni. Olen maalaistyttö, savolainen sellainen. Isoisäni taisteli kerran itsenäisyytemme puolesta. Hänen sodassa ansaitsemansa kunniamerkit komeilevat ikkunalaudallani. Siniristilippu heilui ylväästi kädessäni, kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa. Selänne on sankarini. Olen siis aika tavallinen suomalainen. Perussuomalainen.
Vahva suomalainen identiteettini saa välillä kunnolla kyytiä, kun tuntemattomatkin ihmiset pysäyttävät minut kadulla kysyäkseen, mistä juureni ovat. Olen kuulemma erilainen kuin muut, eksoottinen. Kroppani jäykistyy ja pienet hikipisarat ilmestyvät otsalleni. Olen hermostunut ja kiukkuinen. Miten niin olen erilainen? Haluaisin polkea jalkaani maahan ja huutaa. Minä olen suomalainen! En aina ymmärrä, miksi vieraat ihmiset tuolla lailla tökerösti töksäyttelevät moisia kysymyksiä. Eivätkö he näe, että olen tavallinen Suomen kansalainen, tavallinen savolainen? Ai niin. Eivät he taida nähdä. Kiukkuni laantuu, kun katson peiliin. Minua tuijottaa takaisin maitokahvin värinen, intialaista muistuttava naama, jota kehystävät mustat kulmakarvat, leveähkö nenä ja yötäkin tummemmat silmät. Peilikuvani ja muut ihmiset muistuttavat minua lähes päivittäin, etten ole samanlainen kuin muut. En kuulu joukkoon. Olen puoliksi srilankalainen.
Identiteettikriisi. Valitettavasti minun on myönnettävä, että tuo iljettävä sana on pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa.
On hankalaa tuntea oloansa kotoisaksi, jos muiden mielestä ei kuulu joukkoon. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee kanssatovereidensa hyväksyntää.
Vuosi sitten pakkasin reppuni ja päätin lähteä etsimään itseäni toiseen kotimaahani Sri Lankaan. Colombon lentokentällä kuikuilin ympärilleni, ja huokaisin helpotuksesta. Heidän kasvonpiirteensä ja ihonvärinsä muistuttivat omaa peilikuvaani! Kuuluin joukkoon, vihdoin. Sain viettää elämäni uskomattomimman kuukauden perheeni kanssa Sri Lankassa oppien ja jakaen ajatuksia elämästä ja maailmasta. Sain tuntea tiiviin perhe- ja kyläyhteisön huolenpidon, en unohda sitä koskaan.
En kuitenkaan kokenut olevani perinteinen srilankalainen nainen. Sukulaistyttöni loihtivat keittiössä mitä uskomattomampia makuelämyksiä, minä taas en osannut edes keittää riisiä. Sukulaistyttöni opiskelivat ahkerasti, tekivät kotitöitä, oleskelivat kotona ja haaveilivat unelmatyöstä ja avioliitosta. Minä taas reissasin reppu selässä likaisissa vaatteissa haaveillen uusista seikkailuista ja kokemuksista. Mummoni vihjaili, että hän voisi järjestää minulle kunnollisen srilankalaisen pojan aviomieheksi. Sanoin, että minä haluan olla vapaa ja itsenäinen.
Serkkuni hihittelivät ja sanoivat, että olin jotenkin erilainen kuin he.
Matkani jälkeen ymmärsin jotain olennaista. Olin harmitellut aikaisemmin sitä, etten kokenut olevani täysin suomalainen enkä täysin srilankalainen. Enhän minä olekaan kumpaakaan täysin. Olin unohtanut sen itsestäänselvyyden, että en ole täysin minkäänmaalainen. Olen puoliksi suomalainen. Puoliksi srilankalainen. Saan valita molempien kulttuurien parhaat palat ja sekoittaa ne omannäköisekseni. Eikä minun tarvitse kuulua täysin minnekään. On kivaa voida kääntää takkia aina aika ajoin. Välillä huidon nyrkkiä feministien riveissä. Välillä yritän keittää riisiä kotona kiltisti poikaystävälleni. Mikä helpotus. Maailma tuntuu nyt paljon avarammalta.
