Q-teatterin Jotain toista -esityksen alaotsikko antaa lukuohjeeksi ”henkilökohtaisen halun näyttämön”, eikä henkilökohtaisuutta olekaan väistelty. Ohjaaja Milja Sarkola on jälleen taiteen vuoksi hukuttautunut oman elämänsä kiemuroihin. Kyseinen tyyli oli vuonna 2011 Sarkolan läpimurrossa, Perheenjäsenessä, kiinnostavaa ja koskettavaa. Nyt se on katsojasta riippuen joko elämänkokemuksen värittämää viisautta – tai haukotuttavaa, nähtyä ja kutkuttavan narsistista.
Kuva: Pate Pesonius
Jotain toista tuo jälleen lavalle ohjaajan alter egon (tarkka ja voimakas Iida Kuningas), joka kommentoi tapahtumia ja käy läpi nykyhetken parisuhdekriisejään. Samalla esitellään joukko ohjaajan seksikokemuksia nuoruudesta nykypäivään.
Teos ei kuitenkaan kerro seksistä tai halusta millään shokeeraavalla tai uudistuneella tavalla. Oikeastaan se ei kerro seksuaalisesta halusta lainkaan.
Keskiössä on pikemminkin halu tulla kosketetuksi, hoidetuksi, rakastetuksi ja kunnioitetuksi. Keskiössä on narsistinen yksilö, joka haluaa olla maailmansa keskipiste ja saada enemmän kuin antaa. Aikamme minä näkyy teatterintekemisen maailmaan istutettuna, ohjaajan ja näyttelijän välistä valta-asetelmaa tutkailevana hahmona. ”Ei sen noin pitänyt mennä, tää on ihan eri biisi kuin me yhdessä valittiin”, ohjaaja huutaa itku kurkussa kesken kohtauksen. Valta karkaa käsistä, kun ihmiset ovatkin yksilöitä eivätkä pelinappuloita.
Ohjaajan vallankäyttö on absoluuttista. Hän määrää näyttelijät esittämään elämänsä kohtauksia ja itseään. Tai jonkinlaista autofiktiivistä versiota, jonka annetaan ymmärtää olevan hän – se, kuinka monta prosenttia esityksestä halutaan esittää totena, on niin ikään tiukasti ohjaajan vallassa.
Kuva: Pate Pesonius
Kohtauksissa ei ole mitään kovin ihmeellistä; kaapista tuloa, seksuaalisia kokemuksia tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kasvua neitsyestä perheelliseksi ihmiseksi sekä teatterintekemistä ja sen paineita.
Keski-ikäinen katsoja poistuu salista kyynelehtien. Hän on suoran seksipuheen shokeeraama ja seurannut samaistuen päähenkilön elämänkaarta työn, rakkauden ja perheen ahtaassa välissä. Yleisön nuori väki nauraa mukana, mutta lähtee kotiin tyhjin käsin. 90-luvulla tai sen jälkeen syntyneille roisi puhe, porno ja seksuaalisuuden koko monimuotoisuus on arkipäivää. Metatasoistaan huolimatta teatterilaisuuskaan ei ole niin kiinnostavaa kuin tekijät toistuvasti luulevat.
Silti me katsomme näitä palasia, koska ohjaaja on päättänyt niiden olevan tärkeitä. Tästä vallankäytöstä muodostuu esityksen kiinnostavin kerros.
Kuva: Pate Pesonius
Q-teatterin uusilla tuulilla vahvistettu ensemble on – kuten aina – käsittämättömän hyvä.
Naisnäyttelijät ovat luontevia, kiusallisia ja ihon alle meneviä. Samaistuminen ja nauru kulkevat katsomon läpi, kun Kuningas riuhtoo halujensa ristitulessa. Näkökulma on auttamattomasti naisen, eikä miehen halua edes yritetä avata. Esityksen ainoa miesnäyttelijä (aina loistava Tommi Korpela) on typistetty kliiniseksi järjeksi naisten hurmion ja mustasukkaisuuksien keskellä. Hahmo ilmestyy kritisoimaan esitystä ja harjoitteluprosessia, ohjaajan persoonaa ja valintoja. Hyväksyntää himoavan ohjaajan valta horjuu kuitenkin vasta, kun hänestä ei pidetä henkilökohtaisella tasolla.
Vallankäytön ja ohjaajaidentiteetin tutkiminen on luontevaa jatkoa Perheenjäsenen omaelämäkerrallisuudelle. Aivan samalla tavalla Jotain toista pyrkii triviaalista henkilökohtaisuudesta suurempaan ihmiskuvaukseen.
Ajoittain teos onnistuukin tehtävässään: katsoja tunnistaa itsensä, ja nauru jähmettyy säikähdykseksi. Olenko minäkin vallankäyttäjä, mitä muut ovat minulle?
Minä-sukupolvien kasvatti saa kuvaavasti luvan käpertyä itseensä.
