Syysloma (tai projektiviikko, kuten sitä koulussani kusutaan) antoi viime viikolla mahdollisuuden arjesta irrottautumiseen. Olemme suunnitelleet ystäväni kanssa roadtrippiä Riikaan. Autonpuutteesta johtuen jouduimme kuitenkin vaihtamaan suunnitelmaa lähimatkailuun. Kaikista hyvistä vaihtoehdoista päädyimme päivämatkalle Narvaan, Viron venäläisimpään kaupunkiin.
Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja sijaitsee Itä-Virun maakunnassa, Viron ja Venäjän rajalla. Kaupunkia reunustavan Narvajoen yli voi katsella Venäjän puolella näkyvää keskiaikaista Iivananlinnaa. Narva on ykkössijalla myös HIV-positiivisten ja huumeidenkäyttäjien määrässä Viron kaupunkeja vertailtaessa. Siitä tietämättöminä lähdimme syysretkellemme niin sanotusti rotsi auki, pari kokistölkkiä laukussa ja halvat junaliput lompakossa.
Matka kohteeseen kulki läpi itäisen Viron, jonka maisemat eivät juuri eronneet Keski-Suomen ryteiköistä harmaana syyspäivänä. Perillä meitä odotti ensimmäinen merkki kaupungin nykyisyydestä ja tuulahdus menneisyydestä, lähes sellaisenaan neuvostoajoista säilynyt, joskin pahasti halkeillut asemarakennus. Kyrilliset kirjaimet kertoivat lähtevien ja saapuvien junien aikataulun, eikä missään ollut ketään. Aseman jälkeen matkustajaa odotti heti menehtyneiden neuvosto-sotilaiden muistomerkki. Ja se ei jäänyt viimeiseksi, Narvassa neuvostokulttuuri näkyy joka paikassa; arkkitehtuurissa ja patsaissa. Kaupungin asukkaiden ensimmäinen kieli on venäjä, ja käytännössä kaupunki onkin vironvenäläisten pääkaupunki.
Jännittävä fakta narvalaisista on, että neuvostoaikojen jäljiltä jopa 16 prosentilla kaupungin asukkaista ei ole minkään maan kansalaisuutta tai passia.
Olimme ystäväni kanssa maalailleet kuvia kliseisistä Venäjään ja venäläisiin liittyvistä stereotypioista. Junassa puhuimme puolen tunnin ajan blineistä ja mietimme, millaisia täytteitä niihin perillä valitsisimme. Haaveilimme myös samovaarissa valmistetusta teestä, jota joisimme upottavilla punaisilla plyysisohvilla. Mutta eipä Narvasta löytynyt sohvan sohvaa, blineistä puhumattakaan.
Löytyi kymmeniä likaisia second hand -kauppoja, kilometreittäin autioita katuja ja yksi ruotsalainen mies. Blinien sijasta lautasella oli seljankaa, eli harmaita nakinpaloja punaisessa liemessä.
Makunystyröitä kohdanneen tappion lisäksi sääkään ei ollut suosiollinen. Harmaa pilvimuuri ja jäätävä viima ajoivat meidät sisätiloihin. Narvanjoen rannasta, aivan Venäjän rajan ylittämiskohdan vierestä, löytyy keskiaikaiseen linnaan sijoitettu Narvan kaupunginmuseo. Alkeellisella vironkielentaidollani tulkitsin näyttelyvihkosesta, että linnassa olisi näyttely kadun naisista, eli prostituoiduista. Julistin teeman mielenkiintoiseksi ja pakotin ystäväni sisälle museoon.
Näyttelytilaan päästyämme virheeni selvisi. Kyse ei ollutkaan ”kadun naisista” vaan erään talon ullakolta löytyneistä vanhoista naisten vaatteista.
Jatkoimme kuitenkin samoilua autiossa museossa. Seuraavassa näyttelyssä päädyin epähuomiossa potkaisemaan 1600-lukulaista tykinkuulaa. Siitä seuranneen, henkilökunnan suunnalta saadun pahan silmän saattelemana päätimme paeta museosta ja kaupungista.
En suosittele Narvaa matkakohteeksi kenellekkään, en edes paremman puutteessa. Aina on vaihtoehto jäädä lähikahvilaan syömään leivoksia, ne maistuvat paremmalta kuin päivä Narvassa.
Kirjoittaja on Virossa vaihdossa oleva radio- ja tv-tuotannon opiskelija, joka osaa kolme sanaa venäjää, ja jolle ruoka on usein ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Inkerin 84 km -kolumnia saadaan seurata Taajuudesta tämän syksyn ajan. Teretulemast lugema!
