Urheilutoimittajilla on tapana närkästyä tammikuisin, niin myös tänä vuonna. Vuoden urheilija kun valitaan vuosittain väärin perustein.
Viime vuonna himoitun pystin voitti keihäänheittäjä Tero Pitkämäki hävittyään vain kahdelle viskojalle Pekingin MM-kisoissa. Pronssikiskaisu oli ehdolla myös vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi, joten pohjamutia kynnettiin.
Voittamisen kulttuuria opetteleva ja voittajia rakastava kansa ansaitsee enemmän. Oli Mira Potkosen saavuttama olympiapronssi nyrkkeilystä miten upea juttu tahansa, ei silläkään ikävä kyllä voi vuoden urheilijan titteliä saavuttaa. Samaan syssyyn voi unohtaa Lukas Hradeckyn ehdottelut, vaikka hän paras suomalainen urheilija saattaa tällä hetkellä ollakin.
Suuri problematiikka liittyy myös Urheilugaalan ajankohtaan, sillä palkinnot annetaan edellisen kalenterivuoden ajalta.
Suurimmassa osassa oukkuelajeista kaudet käynnistyvät maailmalla syyskuun pintaan ja loppuvat viimeistään juhannuksena. Kalenteri pitää sisällään oikeastaan vain Formula1-kauden, yleisurheilukesän sekä tenniskauden. Ja näistä yleisurheilu ei kärsisi lainkaan, jos palkinto jaettaisiin vasta keväällä, kun monien lajien kaudet yleisesti loppuvat.
Tuntuu oudolta, että joukkuelajien pelaajilta ja vaikkapa hiihtäjiltä mitoitetaan edellisen kauden loppua ja kuluvan kauden alkupuoliskoa heidän ehdokkuuksissaan. Hypoteettisesti voi esittää tilanteen, jossa suomalainen NHL-pelaaja voittaa maalipörssin, mutta hukkaa sihtinsä uudella kaudella ollen joukkueensa huonoin samalla, kun koko joukkue valahtaa liigan pohjamutiin. Huonoimpana suomalaisena NHL-pelaajana hän kuitenkin pokkaa vuoden urheilijan palkinnon. Kahden puolikkaan kauden mittaaminen ei vain toimi.
Ajankohdasta viis, Vuoden Urheilija on valittava. Oikeita ehdokkaita on kaksi, Henri Kontinen ja Leo-Pekka Tähti.
Kontisen puolesta puhuu CV:hen ilmestynyt Wimbledonin voitto, pari pienempää pystiä ATP-kiertueelta ja ATP-finaalien voitto. Olkoonkin, että Wimbledonin mestaruus tuli sekanelinpelistä, jossa titteli on ’’helpoin’’ voittaa. Se on silti moninkertaisesti vaikeampaa kuin pronssin voittaminen lajissa, jossa edes lähimain samalla tasolla kilpailee 6–10 urheilijaa koko maailmassa.
Mistä pääsemmekin toiseen ehdokkaaseen, Tähteen. Hänen lajissaan kilpailu kärjen osalta on melko kapealla tolalla, mutta lähtökohdat ovat ihan ripauksen erilaiset. Neljännen paralympiakultansa sadan metrin pyörätuolikelauksesta voittanut vammaisurheilija on saavuttanut moninkertaisesti kaiken, mitä hänen lajissaan voi saavuttaa. Siinä syy, miksi hän ansaitsisi Vuoden urheilija -tittelin.
Nyt olisi osuva aika jakaa palkinto, jotta myöhemmin ei tarvitsisi antaa pahoitteluna pystiä elämäntyöstä.
Kontinen saavutti todella vaikeasti voitettavan tittelin, eikä välttämättä koskaan enää pääse samalle tasolle uudestaan. Tähti on lajissaan legenda, jolta puuttuu ainoastaan yleinen tunnustus saavutuksistaan.
Sanoisin, että Tähdelle kuuluu Vuoden urheilija -palkinto, Kontiselle vuoden sykähdyttävin urheiluhetki. Patrik Laineelle annetaan palkinto vasta sitten, kun hän voittaa NHL:n maalipörssin yli 50:llä häkillä. Eli ensi kauden jälkeen, kahden vuoden päästä.
Tuomas Meling on luonnonjäillä viihtyvä entinen kiekkolupaus, joka kirjoittaa Taajuuteen kerran kuukaudessa ilmestyvää kolumnisarjaa urheilusta.
