Tammikuun 13. päivä sai ensi-iltansa Suomessa Damien Chazellen ohjaama musikaali La La Land. Se pyörii edelleen kuukausi ensi-iltansa jälkeen lähes täysille katsomoille. Joten, jos leffa on edelleen katsomatta, nyt kannattaa toimia.
Musikaalit herättävät aina paljon keskustelua. Osa ihmisistä rakastaa, toiset vastustavat henkeen ja vereen. Itse tunnustan pitäväni tästä genrestä.
La La Land on aloittelevan näyttelijä Mian (Emma Stone) ja jazzpianisti Sebastianin (Ryan Gosling) rakkaustarina Los Angelesin tähtien alla. Kaksi menestyksestä haaveilevaa nuorta lahjakkuutta tukevat toisiaan saavuttaakseen unelmansa kaupungissa, jossa jokainen taksikuski ja tarjoilija ovat uralleen nostetta hakevia taiteilijoita. Kaikki matkaavat saman unelman perässä.
Ohjaaja Damien Chazellen käsialaa on Oscar-ehdokkaana ollut elokuva Whiplash (2014). Emma Stone on nähty tähdittämässä ennen mm. elokuvia Easy A (2010) ja Birdman (2014) (elokuvia). Hän on näytellyt myös Broadwaylla musikaalissa Cabaret. Ryan Gosling on tullut tutuksi mm. elokuvista The Big Short (2015) ja Half Nelson (2006). Hän on myös tehnyt uraa muusikkona. Pari valittiin elokuvaan, sillä he muistuttavat eniten vanhaa Hollywood-paria. He ovat 2010-luvun Fred Astaire ja Ginger Rogers.
La La Land on haalinut 14 Oscar-ehdokkuutta. Niitä ovat mm. paras ohjaus, paras nais- ja miespääosa, paras kuvaus, paras elokuva ja paras kappale (City of Stars).
Elokuva alkaa huikealla tanssikohtauksella ruuhkaisella moottoritiellä, jossa tanssii ja laulaa massoittain ihmisiä. Kohtaus on kuvattu yhdellä kuvalla. Jo tämä alku saa katsojan haukkomaan henkeään. Kaikki tanssinumerot on kuvattu 50-luvun tyyliin yhdellä otolla.
Elokuvan kuvaus on todella mahtavaa ja yhdistettynä upearytmiseen leikkaukseen se muodostaa eheän kokonaisuuden. Tätä tukee hallittu lavastus ja tyylikäs puvustus, jotka ovat myös saaneet vaikutteita kulta-ajan musikaaleista.
Näyttelijät näyttelevät luonnollisesti ja laulavat pakottomasti. On mukavaa kuunnella laulua “tavallisella äänellä”, äänellä, jota ei ole sijoitettu. Myös koreografiat ovat yksinkertaisia ja vaikuttavat onnistuneesti tavallisilta. Liiat kommervenkit on vältetty. Jazz-musiikki antaa elokuvalle omanlaisensa swingin.
Upeat tanssikohtaukset ovat nautinnollista katsottavaa, mutta paikoin ne myös etäännyttävät. Tapahtumat nähdään tapahtuvan, mutta ne ”eivät tapahdu”. Paikoin elokuva kulkee verkkaisesti ja tuntuu hieman pitkältä. Itse tarina on yksinkertainen, mutta tavallaan se kuuluu asiaan. Elokuvan teema liikkuu ajatuksessa kumpi on parempaa, unelmointi vai unelmien täyttyminen?
Kaiken kaikkiaan voin suositella elokuvaa lämpimästi, myös musikaaliskeptikoille. Kuulin juuri kommentin, “sitä ei meinannut huomata, että oli katsomassa musikaalia”. Käsitän tämän kohteliaisuutena.
Kuvat: Dale Robinette
