Kaarlo Nykänen järkyttyy ekokatastrofista omalla rannallaan. Maria, Kaarlon vaimo, joutuu etsimään sopivaa työntekijää rannan siivoukseen.
”Mitä perkelettä! Kuka tämän on tehnyt?”
Pitkä, huolitellusti pukeutunut mies seisoi mansardikattoisen valkoisen huvilan terassilla ja katseli epäuskoisesti rantaa. Koko kuudenkymmenen metrin rantaviiva oli peittynyt sekalaiseen muoviroskaan. Rantaa reunustava vanha kivimuurikin oli saanut ylleen värikkään jäte- ja leväkuorrutuksen.
Hän oli kiinnittänyt veneensä, 72-jalkaisen kaunottaren, Queen of Baltic Sean, vankkaan betonilaituriin. Veneellä ei ollut ajettu yhden yhtä merimailia ostohetken jälkeen. Käytetty sitä oli kyllä ahkerasti, jahdissa pidetyt kokoukset olivat hivelleet Kaarlon itsetuntoa. Muiden ihmisten oli ollut pakko todeta, että kyllä maaseudun poikakin pystyi ponnistamaan sosiaalisesti ylöspäin. Vieläpä varsin hyvin. Juuri nyt vene näytti meressä kelluvien roskien keskellä irvokkaalta. Samalla tavoin kuin naiset lukuisien kauneusleikkauksien jälkeen. Roskien ympäröimä jahti tuntui muuttuneen yhdessä yössä osaksi sitä ympäröivää ekokatastrofia.
”Poliisiasia, se tämä on!”, Kaarlo jupisi.
Hänen omaisuutensa turmelemisesta ei seuraisi kenellekään hyvää. Se nähtäisiin. Olipa kyseessä kateellisten naapureiden mielipide tai lähiseudun, muka opiskelijoina itseään pitävien, räkänokkien älynväläys, hän kyllä selvittäisi syylliset.
Kaarlo Nykänen oli reilu nelikymppinen, itsensä hyvässä fyysisessä kunnossa pitänyt kauneuskirurgi. Hän oli jo varhaisessa opiskeluvaiheessa ymmärtänyt, että naiset, tai heidän aviomiehensä, maksaisivat omaisuuden terhakoista etuvarustuksista, ja vatsamakkarat vaivattomasti poistavista rasvaimuista. Yleislääkäriksi hän ei ollut halunnut. Hän oli kahlannut pakolliset yleislääketieteen opinnot läpi ja jatkanut nopeasti erikoistumisopintoihin.
Hän oli ikäisekseen hyvännäköinen. Orastaneet silmäpussit kollega oli hoitanut kuntoon vaivihkaa jokunen vuosi sitten. Sopivasti ajoitettu loma Madeiralla oli sujunut hotellin altaalla aurinkolasit silmillä ja hyvää olutta siemaillen. Hän ei liiemmin välittänyt kehuskella itselleen tehdyillä toimenpiteillä. Ammatin välttämättömiä velvoitteita, ajatteli Kaarlo. Hiukset olivat luonnostaan tuuheat ja yhä tummanruskeat. Ansaitsematon kiitos hyvistä geeneistä oli kai pakko antaa vanhemmille.
Talo unelmasijainnilla Espoon Suvisaaristossa oli maksanut omaisuuden. Oma merenrantatontti ja vanha 1900-luvulta saakka peräisin oleva saaristolaistila oli tupsahtanut välittäjältä hiljaisen myynnin kautta työsähköpostiin. Kaupat paikasta tehtiin näkemättä kohdetta, saman tien.
Häntä oli viehättänyt talon historia heti alusta alkaen. Aivan tilan vieressä kulki Suvisaariston vanha höyrylaivareitti, ja bonuksena kaupassa oli rannasta avautuva huikaisevan kaunis merinäköala. Pelkästään talon historiasta riittäisi kerrottavaa kollegoille illanistujaisissa, hän muisti ajatelleensa allekirjoittaessaan kauppakirjoja.
Vanhan saaristolaistilan puutarha oli säilynyt vanhassa kuosissaan. Heti talon sisäänkäynnin edessä kasvoi vanhoja alppiruusuja. Rouva ihastui vanhaan puutarhaan kovasti. Kaarlon mielestä puutarhassa oli aivan liian paljon omena- ja lehtipuita sekä piikikkäitä, vaikkakin, myönnettävä se oli, kauniisti kukkivia, ruusupensaita. Maria kai kuvitteli ehtivänsä viettää puutarhassa enemmänkin aikaa. Kaarlo hymähti muistellessaan, millainen perheneuvottelu oli seurannut, kun talon ja puutarhan vaatima työmäärä oli kirkastunut vaimolle. Kaarlohan ei voikukkia nyppisi, hän oli palkannut puutarhuritaitoisen talonmiehen osa-aikatöihin heti seuraavana päivänä.
Maria Kaipiainen, Kaarlon vaimo, oli kaunis vaalea blondi. Kaarlo oli iskenyt silmänsä häneen ensimmäisenä opiskeluvuonna osakunnan bileissä. Mariasta oli hohkannut iloisuus, ja selittämättömän kiehtova maanläheinen ote elämään. Koko paketin kruunasi, totta kai, upea vartalo ja estoton mieli. Nuo rinnat eivät tosiaan vielä veistä kaivanneet.
Ilta oli ollut upea. Humalahuuruissaan hän oli saanut naisen mukaansa asunnolleen ja ilta olikin ollut molemmille melkoisen tyydyttävä. Satunnaisessa mielenhäiriössä hän oli antanut Marialle puhelinnumeronsa. Viriili opiskelijaelämä päättyi ennen kuin ehti oikein alkaakaan, siitä Kaarlo oli hivenen harmissaan vieläkin.
Kaarlo oli kuvitellut myös Marian olleen lääketieteen opiskelija. Kaarlolle selvisi vasta muutaman villin kuukauden jälkeen, että naisella oli takanaan vain lukio-opinnot. Raskaus tuli molemmille järkytyksenä. Kaarlo tunsi velvollisuudekseen avioitua Marian kanssa. Kaksi lasta ja vaimo kuuluivat Kaarlon suunnittelemaan elämään. Vihkiminen suoritettiin Kaarlon opintojen loppupuolella, vain kuukausi ennen esikoisen syntymää.
Kaarlosta vaimon kuului olla kotona. Marian vastuulle jäi emännöidä taloutta ja hoitaa kahta mielenhäiriössä hankittua lasta.
”Kumma juttu, ettei helppo elämä jaksanut tyydyttää rouvaa kovin kauaa. Jaksoi aina vinkua siitä, kuinka hänen pitäisi joskus olla kotona. Huomioida ja pussata”, Kaarlo ähkäisi hiljaa ääneen nähdessään vaimonsa juuri saapuvan kotiin isojen kauppakassien kanssa.
Ratsastaminen näytti olevan uusin rouvan villityksistä. No, sentään kallis statuslaji. Keskustelua oli jo käyty osaavan kouluratsastushevosen hankinnasta. Siinä paukkuisi kymppitonni poikineen, kun kauramoottori astuisi talouteen. Statuslaji tai ei, paskan haju ei oikein sopinut Kaarlon luomaan elämäntyyliin.
Lapsista Kaarlo ei juuri välittänyt. Tyttö ja poika syntyivät heti avioliiton alkumetreillä. Hän painosti Mariaa hankkimaan sopivan lastenhoitajan heti lasten syntymän jälkeen. Noita tyttöjä olikin sittemmin nähty: Ranskasta, Liettuasta ja Briteistä. Edes rahalla ei tuntunut olevan vaikutusta työnteon laatuun.
”Samanlaisia laiskureita kaikki!”, Kaarlo jupisi. Hänellä oli ollut vain muutama vaatimus lastenhoitajille. Näiden tarvitsi vain näyttää hyvältä joka päivä ja tehdä kyselemättä työtehtävänsä. Lapset kuitenkin pysyivät poissa jaloista, joten kaipa järjestely toimi.
”Jonkun pitää siivota tuo ranta pikimmiten. Pitää palkata joku maahanmuuttaja tai opiskelijahippi keräämään nuo sotkut. Maria saa hoitaa asian, kunhan poliisit ovat käyneet”, Kaarlo ajatteli puoliääneen, ja kuvasi samalla videolle rantaan ilmestyneet sotkut.
”Minkä taakseen jättää” on viisiosainen jatkokertomus Kaarlosta, keski-ikäisestä kirurgista, joka on päässyt elämässään tavoitteisiinsa. Kohtalolla on kuitenkin oma osansa siihen, kuinka paljon Kaarlo voi unohtaa menneisyydestään.
