”Joko jouluttaa?” kyselee kummitätini joka vuosi hyvissä ajoin marraskuuta. Kieltävän vastauksen lähetettyäni pohdin, onko minusta tullut – tai hyvää vauhtia tulemassa – jonkinlainen antijouluihminen. Etsinnän jälkeen joulu löytyy – mutta mistä?
Olen viime vuosina saanut hyvissä ajoin marraskuuta kummitädiltäni viestin: ”Joko jouluttaa?”. Yritän pohtia kysymystä monilta eri kanteilta, mutta vastaukseni on ollut samanlainen joka vuosi: ”Hmm, eipä oikeastaan.”
Tänä vuonna olen muiden seikkojen vuoksi saanut osakseni ihmetellä sivusta joulumusiikin iloista ja tunnelmallista maailmaa. Sekään ei ole herättänyt minussa sen kummempaa viehätystä, eikä nostanut esiin edes hivenen jouluhullua ihmistä.
Olen alkanut huolestumaan: enkö enää innostu joulusta?
Asiaa on ollut vaikea myöntää sekä itselle että muille. Sillä kyllähän minäkin aiemmin ajattelin joulun olevan se vuoden lämpimin, mukavin ja monella tapaa myös jännittävin juhla.
Lapsena joulunaika oli suorastaan taianomaista. Kirjoitin lahjatoiveita ylös sisarustenikin puolesta, kaivoin varastosta omat pienet joulukoristeeni esiin ja asettelin niitä esille kodissa, jonka keittiössä tuoksui välillä piparkakkutaikina. Koulun joulujuhlat vanhassa kirkossa tuntuivat hienolta traditiolta: sai istua laittautuneena puisella penkillä, hengittää syvään ja kuunnella haltioituneena, kun sähkökitara kaikui yläparvelta.
Nyt, kun katson kotiani, en näe siellä oikeastaan mitään jouluista yhtä ovenpieltä koristavaa pinkkiä ”Happy holidays” -korttia lukuunottamatta. Joulua ei huomaa jääkaappini sisällöstä, ikkunoiden ulkopuolista eikä muustakaan sisustuksesta. Joulukalenteriakaan en ole viitsinyt hankkia enää vuosiin. En innostu yhtään ruman joulupaidan hankkimisesta.
Missä jouluni on?
Tällä hetkellä lähestyvästä joulusta muistuttavat lähinnä jouluaiheisten tuotteiden räjähdysmäinen lisääntyminen työpaikallani, jouluaiheisten mainosten saapuminen postiluukusta ja toki välkkyvät valoketjut niin omassa taloyhtiössä kuin kaupungillakin. Joulusta kielii myös pienten, erilaisia joulumakeisia myyvien puisten markkinakoppien ilmestyminen näkyville paikoille keskustaan ja tiettyjen jouluaiheisten kappaleiden mainostus musiikkipalveluissa. Viime hetken pikkujoulukutsujakin on tullut muutama: ajattelen, että olisipa kiva mennä!
Itsenäisyyspäivää edeltävänä keskiviikkona kävelen kiireessä käynnissä olevan kurssin tapaamiseen Senaatintorin lähettyville. Ajatukseni ovat jo siellä ja samaan aikaan jossain muuallakin, mutta huomaan kiinnittäväni huomiota parveilevaan ihmisjoukkoon Stockmannin nurkalla. Ymmärrän nopeasti, että siinä ihastellaan metrikaupalla somistettua ja rakennettua, tavaratalon legendaarista jouluikkunaa. Pakotan itseni keskittymään ja menemään lähemmäs. Ihmiset ovat kerääntyneet ikkunan luokse syystä. Miten hienoksi se onkaan tehty!
Kuva: Pexels/ Maria Tyutina
Tänä jouluna lähden matkalle, kuten melkein joka joulu. Minulle on silti tärkeää muistaa tärkeimpiä ihmisiä jouluna ja olla heidän kanssaan tekemisissä silloinkin edes jollain tavoin. Siksi olen hankkinut kourallisen pieniä paketteja ja pohtinyt, mistä kukakin mahtaisi tykätä. Korttejakin teen. Aherran itse tehtyjen joulukorttien äärellä ilta toisensa jälkeen, ja tarkistelen läheisteni osoitteita. Leikkaan, liimaan ja kirjoitan. Toiminto tuntuu yllättävän rentouttavalta ja ihanalta kaikkien kiireiden keskellä.
Varaan vaivihkaa kirjastosta Joulutarina-elokuvan katsottavaksi ennen loman alkua. Puhuttaessa jouluelokuvista hypetän elokuvaa siihen malliin, että niin on vain pakko tehdä. Kaunis ja haikeakin filmi on kuvattu joulumaisemien joulumaisemissa – Kittilän Levillä.
Tuttava pohtii Instagram-päivityksessään joulukuun olevan aikaa, jolloin on hyvä ”paketoida vuosi”. Olen samaa mieltä. Mietin, mitä onkaan tullut tehtyä ja saavutettua vuodessa. Se on samaan aikaan sekä pitkä että lyhyt aika.
Muistelen vuoden takaista joulukuuta. Eräänä iltana pitkä ja raskas kouluprojekti oli tullut päätökseen, ja juhlimme luokan kesken saavutusta karonkassa pienessä pubissa Kruununhaassa. Kävelin sieltä aamuyöllä keskustaan Aleksanterinkadun läpi. Olo oli onnellinen, vähän väsynyt ja jollain tavalla odottava. Maa oli kevyen lumikerroksen peitossa, ja taivaalta sateli lisää kiireettömiä hiutaleita. Katu oli sellainen, jollaisena en ollut sitä koskaan nähnyt – täysin autio ja äänetön. Ainoastaan rap-duo JVG:n ja puhelinliikkeen yhteinen audiomainos kuului kaiuttimista ohittaessani kadunkulman. Omat askeleeni jättivät jälkensä kadulle, ennenkuin ne peittyivät taas uuden lumikerroksen alle. Taivaalle katsoessani näin tähtiä ja metritolkulla Helsingin suosituimman ostoskadun jouluvaloja.
En ollut pitkään aikaan nähnyt mitään yhtä maagista.
Minun jouluni oli siellä. Minun jouluni on hetkissä.
Artikkelikuva: Juho Istolainen
