HBO:n menestyssarja Game of Thrones sai tällä viikolla vihdoin päätöksensä, joten milloin olisikaan parempi aika tarkastella koko sarjan kehitystä alusta alkaen. Mikä teki sarjasta ainutlaatuisen, miksi se tuli niin suosituksi ja miten sarja muuttui vuosien saatossa? Tässä yhden ihmisen tulkinta mahdollisista vastauksista.
Tämä artikkeli sisältää vain mietoja juonipaljastuksia sarjan ensimmäisestä kaudesta.
Game of Thronesin ensimmäinen jakso ilmestyi huhtikuun 17. päivä vuonna 2011, mikä oli alku yhdeksän vuotta ja kahdeksan kautta kestäneelle massiiviselle televisiosarjalle. Sarja perustuu yhdysvaltalaisen George R. R. Martinin kirjoittamaan fantasiakirjasarjaan Tulen ja jään laulu (eng. A Song of Ice and Fire), johon kuuluu tähän päivään mennessä viisi teosta ja kaksi viimeistä romaania ovat vielä tekeillä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että aluksi melko tarkkaan kirjoja seurannut sarja ohitti lopulta alkuperäismateriaalin, mutta palataan siihen myöhemmin.
Kuten Martinin romaanit, David Benioffin ja D. B. Weissin luoma sarja on synkkä kertomus useasta ylhäissuvusta, jotka kilpailevat Westerosin seitsemän kuningaskunnan valtaistuimesta. Tarina on saanut vahvoja vaikutteita todellisesta historiasta, etenkin keskiaikaisen Englannin ruusujen sodasta, ja kirjoissaan Martin pyrki välttämään tyypillisiä fantasiakirjojen kliseitä. Ei ole kääpiöitä, haltioita tai sankarillisia ritareita kiiltävissä haarniskoissaan. Varsinaiset fantasiaelementit kuten taika tai pohjoisen mystiset valkeat kulkijat alkoivat tulla enemmän esille vasta tarinan edetessä.
Eddard Stark (Sean Bean) on sukunsa pää ja Talvivaaran linnan kunniallinen herra. Lähde: HBO Nordic
Etenkin aluksi Game of Thrones on melkein kuin historiallinen draama ja pysyy pitkään melko realistisena: Valtaistuinpelissä mikään ei ole mustavalkoista, hahmot eivät ole täydellisiä ja kukaan ei ole täysin turvassa. Jos hahmot tekevät virheitä, he myös maksavat siitä, joskus jopa hengellään. Tämä teki sarjasta monia muita arvaamattomamman, sillä se ei pelännyt tappaa katsojien rakastamia hahmoja. Vaikka perinteisemmässä Tolkienin Hobitin tyylisessä fantasiakertomuksessa ei ole sellaisenaan mitään vikaa, vetosi sarjan synkempi ja todentuntuisempi tarinankerronta moniin. Yllättävät käänteet ja oikeilta ihmisiltä tuntuvat hahmot saivat myös tavallisesti genreä vierastavat ihmiset koukkuun ja jännittämään hahmojen puolesta. Kun pikkuhiljaa lohikäärmeet, kuolleiden armeija ja erilaiset jumalat alkoivat tulla tarinalle tärkeämmiksi, oli sarja saanut katsojat kiintymään jo hahmoihinsa. Näin se synnytti uuden fantasiasta kiinnostuneiden sukupolven, hieman kuin Peter Jacksonin ohjaama Taru sormusten herrasta -trilogia aikoinaan tai molempien sarjojen alkuperäismateriaalit sitäkin aikaisemmin.
Eikä ensimmäisten kausien tarina ollut pelkästään yllättävä, väkivaltainen ja seksiä tihkuva, vaikka se oli kaikkea niitä. Se oli myös täynnä yksityiskohtia ja lähes jokainen tapahtuma ja dialogin pätkä oli merkityksellinen. Monesti saattoi kritiikkinä kuulla, että sarja oli ”tylsä” tai ”liian hidas”, mutta se johtui vain siitä, että sarja antoi tarinalleen ja hahmoilleen tilaa kehittyä luontevasti. Hahmot muuttuivat uskottavasti, tulevia tapahtumia pohjustettiin ja hahmot kävivät monesti pitkiä, mutta mielenkiintoisia keskusteluita vallan luonteesta, rakkaudesta ja uskollisuudesta.
Oikealla Starkin äpäräpoika Jon Nietos (Kit Harrington) ja hänen paras ystävänsä Samwell Tarly (John Bradley), jotka kummatkin aloittavat pohjalta. Lähde: HBO Nordic
Toki mainiokin tarina voi kärsiä, jos se on toteutettu ruudulle huonosti. HBO oli kuitenkin ilmeisen luottavainen sarjansa menestykseen ja jo ensimmäinen kausi sai yhteensä noin 60 miljoonan dollarin budjetin. Budjetti nousi kausi kaudelta, kunnes kahdeksas ja viimeinen kausi maksoi yhteensä noin 90 miljoonaa ja teki samalla koko sarjasta historian tähän asti kalleimman televisiosarjan.
Raha ei tietenkään yksin takaa laatua, mutta Game of Thrones on televisiotuotantona ollut poikkeuksellinen. Lavasteet ovat massiivisia ja kuvauslokaatiot hienoja, puvustus on upeaa ja täynnä pieniä yksityiskohtia ja kaiken lisäksi visuaaliset efektit kehittyvät kausi kaudelta vaikuttavammiksi. Kaikkea tukee Ramin Djawadin säveltämä mieleenpainuva ja koskettava musiikki.
Myös laaja näyttelijäkaarti on ollut kautta sarjan mainio, erityisesti nokkelaa, viiniä kittaavaa Tyrion Lannisteria näyttelevä Peter Dinklage omaksui roolin täydellisesti ja onkin ollut pitkäaikainen fanisuosikki. Ei olekaan ihme, että Dinklage on voittanut suorituksestaan Emmy-palkinnon kolmesti. Erikoismaininnan ansaitsevat myös Lena Headey, Nikolaj Coster-Waldau, Alfie Allen, Jack Gleeson, Diana Rigg ja Charles Dance. Ei muissakaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole valittamista, mutta sarjan massiivisen kokoisen hahmokatraan takia kaikkien nimeäminen on järjetöntä.
Juoniva ja häikäilemätön Cersei Lannister (Lena Headey) on yksi sarjan parhaista hahmoista. Lähde: HBO Nordic
Tämä kaikki kuullostaa reseptiltä menestykseen ja sitä se pitkään olikin. Jotain kuitenkin tapahtui, kuten varmaan kuka tahansa hiemankaan sosiaalista mediaa viime aikoina selannut tietää. Fanit ovat kääntyneet viimeisen kauden aikana sarjaa ja sen tekijöitä vastaan. Internet on täynnä ilkkuvia meemejä ja videoita sarjan mahalaskusta. Osa on pienistä huvittavista virheistä kuten erääseen kohtaukseen jäänyt kahvikuppi, mutta eniten kritiikkiä on saanut kauden käsikirjoituksen taso. Juonenlankoja jää roikkumaan vailla tyydyttävää lopetusta, hahmot tekevät epäluontevilta tai järjettömiltä tuntuvia päätöksiä ja lista senkun jatkuu. Päällimmäinen vaikutelma on, että tarina kiirehti turhan nopeasti kohti loppuaan. Eikä syyttä, sillä tavallisessa Game of Thrones kaudessa on kymmenen jaksoa, kun taas seitsemännessä kaudessa oli seitsemän ja viimeisessä vain kuusi. Osa näistä jaksoista oli hieman pidempiä kuin yleensä, mutta se ei selvästi ollut tarpeeksi.
Spekulointia viimeisen kauden laadun syistä on internet täynnä, joten tässä artikkelissa emme jää vellomaan siihen. On kuitenkin tärkeää ottaa huomioon muutamia olennaisia asioita sarjan muutoksesta. Kahdeksannen kauden ”äkillinen” muutos on todellisuudessa syntynyt jo vuosia aikaisemmin. Kuten aikaisemmin tuli ilmi, sarja ohitti vielä keskeneräisen kirjasarjan julkaistut romaanit. Se tapahtui kuudennella kaudella, mutta jo viidennessä kaudessa sarja alkoi poikkeamaan kirjoista aikaisempaa enemmän. Isoimpana erona on kauden kehno Dorne-juoni. Ymmärrettävistä syistä sitä yksinkertaistettiin kirjoihin verrattuna, mutta toteutuksesta huomasi jo melko jyrkän laatueron aikaisempaan. Kuitenkin viideskin kausi oli täynnä erinomaisia hetkiä, ja siinä oli yhä sarjan ydin hyvin tallessa.
Arya Stark (Maisie Williams) nousi nopeasti monien katsojien suosikiksi rohkeudellaan ja kapinallisella asenteellaan. Lähde: HBO Nordic
Kuudes kausi oli monelle Martinin kirjoja lukeneelle jännittävää aikaa, sillä kukaan ei tiennyt miten sarja pärjäisi ilman alkuperäismateriaalia tukenaan. Vaikka kaudessa oli heikot hetkensä, etenkin sen kaksi viimeistä jaksoa vakuuttivat monet siitä, että sarja oli hyvissä käsissä. Kuudennen kauden jälkeen Benioff ja Weiss ilmoittivat, että he aikoivat tehdä enää kaksi kautta ja kolmetoista jaksoa. Martin oli kertonut heille kirjojensa lopetuksen jonkinlaisena luonnoksena, joten heillä piti olla melko selvä kuva miten sarja loppuisi.
Silti luonnos ei ole yhtä kuin valmis tarina, ja vaikka luulet tietäväsi tarinasi täydellisen lopetuksen, ei siihen kiirehtiminen johda hyvään ja tyydyttävään päätökseen. Seitsemännellä kaudella tämä kiirehtiminen tuntui jo selvästi. Esimerkiksi aikaisemmin useita jaksoja kestäneet matkat Westerosin laajalla mantereella taitettiin kohtauksien välissä. Joku saattaisi puolustaa päätöstä sanomalla, että matkustaminen on tylsää. Vastaväitteenä voisi sanoa, että matkat ovat tarinankerronan oleellinen osa, jopa ihan symbolisella tasolla. Matkat paikasta toiseen ovat siirtymiä, jolloin hahmot kasvavat ja oppivat tuntemaan toisensa. Etenkin Westerosin kaltaisessa maailmassa, jossa ei ole lentokoneita tai autoja, on matkustaminen hidasta ja yleensä vaarallista. Mitä tahansa voi tapahtua, joten jännitämme hahmojen puolesta; pääsevätkö he perille ehjinä ja mitä vaikeuksia he kohtaavat matkalla? Aikaisemmissa kausissa tämä oli selvästi esillä eri hahmojen tarinoissa, kuten Aryan, Tyrionin, Jonin, Jaimen ja Branin kohdalla.
Kun jaksomäärää lyhennettiin ja tekijät halusivat vain saada tarinansa päätökseen mahdollisimman nopeasti, kaikki matkat jätettiin pois. Samalla jäi pois meidän käsityksemme kuluneesta ajasta ja hahmojen luonnollinen kehittyminen. George R. R. Martin puhuu hahmojensa kirjoittamisesta kuin kasvien istuttamisesta ja hoivaamisesta, ja siksi hänen kirjansa ovat tuhansia sivuja pitkiä, sillä hän antaa hahmoilleen tilaa kasvaa. Se tila jäi Game of Thronesin kahdesta viimeisestä kaudesta puuttumaan.
Peter Dinklage ansaisti useita palkintoja roolistaan Tyrion Lannisterina.
Matkustamisen pois jättäminen on vain yksi esimerkki kiirehtivästä tahdista, mutta se on helpoiten nähtävissä. Muutenkin tärkeitä kohtauksia tuntuu puuttuvan kahdesta viimeisestä kaudesta. Ilman niitä, monet tarinan käänteet tuntuvat hieman väkinäiseltä ja yllättäviltä vain shokkiarvon vuoksi, ilman kunnollista pohjustusta.
Silti, sarjan näyttelijät ovat yhä erinomaisia, ja kuvaus ja ohjaus ovat viimeisessä kaudessa parasta elokuvatasoa. Sarjan ohjaajat osaavat rakentaa jännitystä mestarillisesti ja Djawadin yhä loistava musiikki tukee sitä. Ottaen huomioon tuotannon todella kiireellisen aikataulun, kaikki kuvauksissa onnistuivat tehtävissään mainiosti. He joutuivat käytännössä tekemään kuusi eeppistä elokuvaa parissa vuodessa, ja jo yhden elokuvan tekeminen on valtava urakka. On oikeastaan lähes suoranainen ihme, ettei kuuluisaa kahvikuppifiaskoa ole tapahtunut useita kertoja aikaisemmin jokaisessa kaudessa.
On helppoa ajatella, että viimeisen kauden tuottama pettymys pilaa koko sarjan, eikä sitä pystyisi enää katsomaan tietäen sen päätöksen. Ensimmäiset neljä kautta ovat kuitenkin niin erinomaista televisiota, ja loputkin ovat katsomisen arvoisia, että Game of Thronesia voi silti suositella myös uusille katsojille. Nyt on myös täydellinen aika kipaista lähimpään kirjastoon ja etsiä käsiinsä Valtaistuinpeli, mikäli ei ole Martinin Tulen ja jään laulua vielä lukenut.
Voimme vain toivoa, että jonain päivänä myös kaksi viimeistä romaania julkaistaisiin, jolloin fanit saisivat odottamansa päätöksen.
