Pelko erilaisten työtapojen ja menetelmien lopullisesta katoamisesta on viime vuosina herättänyt kiinnostusta kädentaitojen ja työmenetelmäoppien siirtämisestä tuleville sukupolville. Päätin viettää yhden syksyisen illan harjoittaen erästä tärkeimmistä entisaikojen taidoista. Tervanpoltto paljastui lopulta varsin terapeuttiseksi kokemukseksi.
Kiinnostus entisaikojen elintärkeitä työmenetelmiä kohtaan on pikkuhiljaa kasvanut ihmisten keskuudessa. On olemassa erilaisia järjestöjä ja perinneyhdistyksiä, joissa esimerkiksi juhlistetaan satokauden päättymisjuhlaa, kekriä ja samalla perehdytetään ihmisille entisaikojen taitoja ja oppeja, aina ruoanlaitosta kädentaitoihin.
Mustasta kivenkolosta tihkui ainetta, jonka tuoksu oli pistävä, mutta mieleenpainuva.
Omassa lapsuudessani todistin erilaisia entisaikojen työmenetelmiä useasti vierestä seuraten. Oli pellavan käsittelyä, pärekaton tekoa ja kynttilöiden valmistusta, mutta yksi oli ehdottomasti yli muiden, nimittäin tervanpoltto.
Olin perheeni kanssa perinnetapahtumassa Pirkanmaalla 1990-luvun puolessavälissä, kun pääsin näkemään tervanpolttoa oikeassa tervahaudassa. Mustasta kivenkolosta tihkui ainetta, jonka tuoksu oli pistävä, mutta mieleenpainuva. Vannoin tuolloin, että jonain päivänä tekisin tuota itsekin.
Polttoprosessi käynnissä.
Tervanpoltto ei prosessina ole kuitenkaan nopeaa ja hätäistä tekemistä. Jos mielii polttaa tervaa oikeassa haudassa, ja useita tynnyreitä, kuluu prosessin valmisteluun parhaimmillaan jopa viisi vuotta. Tuolloin tekeminen aloitetaan puun kaulaamisella, eli pystyyn kuorimisella.
Kaulaamisessa tervaksi kelpaava puu, eli usein mänty, kuoritaan kolme metriä korkealle etelän puolelta. Pohjoispuoli jätetään kuorimatta kämmenen levyiseltä alueelta. Tämä mahdollistaa sen, että puu alkaa pikkuhiljaa erittää pihkaa eli se tervoittuu, puun kuitenkaan kuolematta. Mäntyjen kunnollinen tervoittuminen vie juuri sen neljästä viiteen vuotta tai enemmän.
Tervaskannot olivat ikään kuin kivettyneitä tumman oranssista pihkasta, ja kun niistä löi kirveellä irti palan, pystyi heti haistamaan tervan tuoksun.
Minulla ei kuitenkaan moiseen ollut aikaa, vaikka parit männyt olenkin kaulannut jo tulevaisuutta odottamaan. Suuntasin metsään, jossa vietin yhden päivän tervaskantoja maasta kaivaen. Näin Seitsemää Veljestä lainatakseni, huomasin että ympärilläni kantoja oli kuin mustia tonttuja.
Tervaskannot olivat ikään kuin kivettyneitä tumman oranssista pihkasta, ja kun niistä löi kirveellä irti palan, pystyi heti haistamaan tervan tuoksun. Tuolloin tiesin kantojen olevan juuri oikeita. Osassa niistä näkyi merkkejä hiiltymisestä, siksi että isoisäni oli yrittänyt hävittää niitä polttamalla kymmeniä vuosia sitten.
Metsästä haettuja kantoja ja hakku, jolla ne kaivettiin maasta ylös.
Polttoastian rakensin vanhasta painesäiliöstä, ja sen tekemisessä meni puoli päivää. Laitoin astiaan valmiiksi sahattuja ja pilkottuja tervaskannon palasia niin tiukkaan, etteivät ne astiaa ylösalaisin käännettäessä putoaisi pois. Koko komeus tiivistettiin ison, maahan rakennetun suppilon päälle notkealla savella. Tämän jälkeen alkoi itse poltto. Poltossa käytin kaikenlaista mahdollista jätepuuta mitä löysin, eli vanhoja lautoja ja metsän harvennuksesta jääneitä oksia.
Savua purkautuu ulos polttoastiasta, ja kattilassa on jo valmista tervaa.
Tunne oli hieno, kun astian alapuolella olevasta putkesta alkoi purkautua valkoista savun ja höyryn sekoitusta. Savu oli välillä jopa niin sankkaa, etten nähnyt itse kattilaa, jonne terva alkoi pikkuhiljaa tippua. Palavista kannon palasista erittyi ensin pois niin sanottu ”tervankusi” eli kantoihin kertynyt vesi, jonka jälkeen itse terva ja tärpätti alkoivat valua astiaan.
Osa tervasta muistutti tarkemmin tarkasteltuna hartsia, ja osa taas oli mustaa ja hyvin notkeaa. Poltossa meni päälle seitsemän tuntia, ja tuona aikana oli mahtavaa vain istua ja kuunnella polton ohessa syksyisen luonnon iltaääniä. Polttoprosessilla oli myös siis varsin terapeuttinen ja mieltä kohentava vaikutus.
Valmista tervaa tuli tästä poltosta vain litra.
Polton loppuvaiheessa polttoastiasta purkautuva savu hiipui lopulta olemattomiin. Jäljelle jäi vain hiillos astian ulkopuolelle. Seuraavana aamuna otin talteen poltosta sivutuotteeksi jääneet hiilet, joita aioin käyttää myöhemmin raudan taonnassa. Valmista tervaa poltosta tuli vain litra, mutta tämä olikin vain kokeilu, jolla harjoiteltiin tulevaisuudessa siintävää, isompaa poltto-operaatiota varten.
Kirjoittaja on televisio- ja radiotuotannon opiskelija, sekä Taajuus Median päätoimittaja.
