Keskikesällä löin polveni todella pahasti. Polvi on ennenkin saanut osakseen urheilutapaturmia, joten tuuri oli matkassani taas. Kävelykykyni meni ja en pystynyt urheilemaan laisinkaan. Muutos oli suuri ihmiselle, joka oli tottunut urheilemaan kerran päivässä ja kävelemään kymmenen kilometriä vuorokaudessa. Enää en kävellyt satoja kilometrejä kuukaudessa, vaan istuin kotona kylmägeeli polvella.
Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tapaturma vei liikuntakykyni. Ajoitus oli kuitenkin itselleni yllätys. Myös vamman vaikutus psyykkeeseeni tuli puun takaa. Mieli tuntui raskaalta ja kaoottiselta, kun yhtäkkiä en päässyt urheilemaan, joka oli toiminut terapeuttisena harrastuksena minulle pandemian alettua. Huomasin olevani kärttyinen ja aikaansaamaton. Työnteko takkusi, kouluhommat eivät edenneet ja halusin kotini olevan maanisen siisti.
Koronakevään aikana sosiaaliselta eristymiseltä ei voinut välttyä ja otin raskaasti, kun tapaturmani vaikutti kesän aikana ystävyyssuhteisiini. Yhtäkkiä en voinutkaan lähteä näkemään ystäviäni, vaan heidän täytyi poikkeuksetta tulla kyläilemään luokseni. Pahimmillaan en päässyt edes kulkemaan portaita alas päästäkseni pois asunnostani.
Mielialani mustui myös, kun lääkärit tarjosivat hoidoksi vain lepoa ja aikaa. Epämääräinen ennuste mahdollisesta paranemisesta ei piristänyt minua ja huomasin stresseissäni napostelevani herkkuja entisen perusterveellisen ruokavalioni sijaan.
Aikani siis surkuttelin tilannettani ja kierin itsesäälin kourissa. Sallittuani muutaman viikon tätä masentelua, otin itseäni niskasta kiinni. Olin edelleen perusterve, voin verrattain hyvin ja en ollut menettänyt kävelykykyäni lopullisesti.
Häpesin omaa käytöstäni, kun vertasin itseäni ihmisiin, jotka kärsivät pahempien tapaturmien seurauksista ja kroonisista sairauksista. Olinhan myös valittanut ja surkutellut kuntoani enemmän kuin ystäväni, joka menetti juoksukykynsä lopullisesti tapaturmassa. Hän kärsii myös hirvittävistä hermosäryistä ja jalkojen puutumisesta. En ollut käynyt läpi valtaisaa leikkausta tai virunut sairaalassa päiväkausia. Lopulta sain kuitenkin asiat perspektiiviin ja tajusin olleeni naurettava.
En pysty vielä kävellä normaalisti, enkä tiedä, koska pääsisin urheilemaan normaalisti, mutta en enää anna asian vaikuttaa psyykkeeseeni. Ihmisen kropan paraneminen, kuten kaikki tässä elämässä, on otettava päivä kerrallaan. Olkoon tämä myös julkinen anteeksipyyntöni ihmisille, joille voivottelin oloani viikkokausia.
