Selailen nimeltä mainitsemattoman kosmetiikkajätin verkkokauppaa. Etsinnässä on luonnollisia ainesosia sisältävä yövoide. Söpön vaaleansininen purkki lupaa ”nuorekkaan ja raikkaan ihon”. Tutkin 27-vuotiaita kasvojani, alkavia ryppyjä ja sameaa ihoani peilistä. Tuskin tätä luonnonkosmetiikalla korjataan. Ei varmaan botoxilla tai täyteaineillakaan, vaikka sekin ajatus on mahtunut mieleeni.
Kulttuurimme tyrkyttää meille jatkuvaa nuoruuden ihailua ja etenkin naisten tulisi mahdollisimman kauan näyttää kaksikymppisiltä.
Kukapa ei olisi kuullut kulunutta hokemaan, jossa todetaan “nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana”.
Itse oli 17-vuotiaana epävarma ja huomattavan alipainoinen. En todellakaan tuntenut olevani kauneimmillani tai voimaantunut, kuten naistenlehdet minun halusivat olevan. Samanaikaisesti he kuitenkin myivät ikuista nuoruutta lupaavaa kasvoseerumia.
Tuskastelin juurikin 17-vuotiaana ikäkriisin pauloissa. Seuraavana vuonna täyttäisin 18 (apua!) ja olisin virallisesti aikuinen – siis vanha ihminen. Monet ihailemani ihmiset olivat saavuttaneet unelmiaan ja tehneet suuria 18-vuotiaina. Itseni suurin saavutus taisivat olla lukio-opinnot, joita jatkoin sinnikkäästi huolimatta epäonnisten tapahtumien sarjasta, joka varjosti teinivuosiani. Se on tarina kerrottavaksi toiste, mutta mainitsemisen arvoinen, koska noin nuorena olin kykenemätön tunnistamaan omia onnistumisiani ja vahvuuksiani. Sen sijaan koin epävarmuutta nähdessäni samanikäisten ihmisten saavutuksia.
Täytin lopulta 18 vuotta ja kipuilin taas ikäni kanssa. En ollut tehnyt maailmanympärimatkaa, levyä tai elokuvaa poiketen esikuvistani. Puolestaan täyttäessäni 20 vuotta en jaksanut enää kriiseillä. Elin tasaista ja turvallista elämänvaihetta, jota aloin myöhemmin nimittää “pikkuvanhoiksi ajoiksi”. Tein töitä arkisin, iltaisin kävin salilla ja harrastin pariskunta-aktiviteetteja viikonloppuisin.
Seuraava elämänvaiheeni sisälsi aikamoista hapuilua ja itseni hakemista. Parin vuoden ajan olin holtiton, elämännälkäinen ja aina liikkeessä. En uskalla laskea moneenko uuteen maahan matkustin ja paljonko rahaa prosessissa paloi. Voi sanoa, että seikkailin ja sekoilin useilla mantereille.
Jälkiviisaana on helppo todeta, että pakenin jotain ja etsin sisältöä elämääni erilaisilta poluilta ja kokemuksista. Osa seikkailuistani ja kokemuksista oli uskomattomia, mutta osaa saanen työstää terapeutin vastaanotolla vielä. Kliseisesti en kuitenkaan kadu monia asioita. Kokeiluni, osa positiivisia ja osa negatiivisia, seuraavat minua kiikkustuolin saakka.
Kahdenkympin puolivälissä aloin saavuttaa tasapainoa. Opintoni alkoivat taas kiinnostaa ja jokainen hetki ei tarvinnut juosta ympäriinsä fomon kourissa.
Jos nyt vertaan itseäni ikätovereihini, jotka saavat lapsia, menevät naimisiin ja rakentavat omakotitaloa Vantaalle, tulen epävarmaksi. Tuo tunne kuitenkin katoaa kysyessäni itseltäsi toiveistani. Haluaisinko tosiaan lapsia, naimisiin tai omakotitalon? Vastaus on kielteinen, joten on turha jäädä tuleen makaamaan.
Löysin ensimmäinen harmaan hiukseni 24-vuotiaana. En pelkää enää vanhenemista tai ulkonäköni menettämistä, kuten naistenlehdet ja nuoruutta ihannoiva kulttuurimme, minun haluaisivat tekevän. Lopulta vanhenemisen pelko ja ikäkriisit ovat kuoleman pelkoa. Juoksemme itse itseämme pakoon etsien ikuista nuoruutta ja onnellisuutta. En pelkää kuolemaa, eikä minun tarvitse valehdella nuoruuteni tempauksista kiikkustuolissa.
