Minut tunnettiin ala-asteella sarjakuvien piirtäjänä. Ollessani ensimmäisellä luokalla aloitin piirtämään omaa tarinaani sarjakuvamuodossa, ja kuuden vuoden ajan tein monia kymmeniä jatko-osia tähän samaan tarinaan. Rakastin piirtämistä yli kaiken. Ja olin siinä aivan hirveän huono.
Piirtämisen opettelu ei nimittäin ikinä oikeastaan kiinnostanut minua. Rakastin tarinoiden luomista sarjakuvamuodossa, mutta piirroksien visuaalinen ilme ei ollut minulle tärkeää. Hahmoni olivat koruttomia, heitä ympäröivä maailma lähes olematon. Yritin joskus katsoa YouTube-videoita siitä, kuinka kehittää parempi piirtämistekniikka, mutta ne eivät herättäneet 10-vuotiaan Mimmin mielenkiintoa. Minua ei ikinä haitannut huonous – kunnes opin, että sen pitäisi haitata.
Minusta tuntuu, että elämme yhteiskunnassa, jossa arvostamme liikaa hyödyllisyyttä. Meillä vallitsee jatkuva suorittamisen ja menestymisen paine sekä asioiden “oikealla tavalla” tekeminen. Työkaverini kerskailevat, kuinka ovat jaksaneet tehdä yli kymmenen tuntia ylitöitä, lukiossa pistetään jo ensimmäisenä päivänä kaiken keskiöön kirjoituksista hyvin suoriutuminen ja koronakeväänä internet täyttyi ideoinnista, kuinka käyttää hyödyksi se kaikki ”vapaa-aika”.
Suoriutumisen paine on näkynyt omassa elämässäni erityisesti taiteen teossa. Piirtämisen lopetin yläasteella, kun sen opetteleminen ei kiinnostanut, mutta tuntui turhalta vain piirtää omaksi ilokseni. Ystäväni rakasti kirjoittaa blogia, mutta lopetti sen, sillä ei menestynyt siinä. Veljeni lempiharrastus oli käydä laulutunneilla, kunnes alkoi kokea liikaa paineita teorian opettelusta ja vertasi itseään teknisesti parempiin laulajiin.
Itsensä kehittäminen taiteen parissa on todella hienoa, palkitsevaa ja myös välttämätöntä, jos kyseisestä taiteen muodosta haluaa itselleen vaikkapa ammatin. Mielestäni kuitenkin ihmisen pitäisi uskaltaa olla huono. Itsensä ilmaiseminen on vapauttavaa ja ihanaa – sitä kuuluu saada tehdä ilman taitoa! Tanssi ilman yhdenkään tanssitunnin käymistä, laula ilman sävelkorvaa, kirjoita ilman täydellisen kieliopin omaamista… tärkeintä on se, että tekee sitä mistä nauttii. Itseään voi aina kehittää, mutta sitä ei tarvitse tehdä. Elämän ei kuulu olla pelkkää suorittamista.
Itse haluan kehittyä esimerkiksi kirjoittamisessa ja musiikin tekemisessä, ja ne ovat asioita joissa pyrin aktiivisesti oppimaan uutta ja menestymään. Piirtäminen sen sijaan on minulle yhä vain hupi, asia mitä rakastan, mutta mistä olen pakottanut itseni poistamaan kaikenlaisen paineen kehittymisestä ja menestyksestä. Aloitin viime vuonna taas piirtämään, ja voi herran jestas kuinka huono siinä yhä olen – mutta se tuottaa minulle iloa, ja millään muulla ei ole silloin väliä.
Loppuun sitaatti, jossa Vincent van Goghin ystävä puhuu taiteilija Rembrandt Harmenszoon van Rijnistä:
“What the world thought made little difference. Rembrandt had to paint. Whether he painted well or badly didn’t matter: painting was the stuff that held him together as a man. The chief value of art, Vincent, lies in the expression it gives to the artist. Rembrandt fulfilled what he knew to be his life purpose; that justified him. Even if his work had been worthless, he would have been a thousand times more successful than if he had put down his desire and become the richest man in Amsterdam.”
