Kärsin äskettäin kahdesta 2020-luvun ihmiselle hyvin tutusta vaivasta. Olin äärimmäisen vittuuntunut ja litistymäisilläni vyöryvien ulkonäköpaineiden alle. Tilan vakavuus sai minut neuvottomaksi. Teki mieli toivottaa jokainen vastaantuleva ihminen painumaan helvettiin ja lampsia sen jälkeen tuhlaamaan opintolaina erilaisiin kauneusoperaatioihin. Onneksi jostain mieleni perukoilta pulpahti vanhan kouluterveydenhoitajani sanat: “Menkää nuoret uimahalliin. Siellä näette miltä ihminen näyttää.” Muistelin ja toistelin kyseistä ohjetta kuin viimeistä oljenkortta ja suuntasin legendaarisen Yrjönkadun uimahallin naisten vuoroon. Kyseinen, vuonna 1928 valmistunut ja niin ikään Suomen ensimmäinen uimahalli on tunnettu alasti uimisen mahdollisuudesta. Tai oikeastaan se on jopa toivottavaa, sillä uima-asun käytöstä tuli sallittua vasta vuonna 2001. Niimpä itseinhon synkissä liejuissa laahustaen pakkasin mukaani uima-asun. Koin tyytyväisyyttä valinnastani lähteä urheilemaan pois niin vitutus kuin pahin ulkonäköpaine. Eikö kunnon kansalainen toimi juuri näin?
Mairean työntekijän ojennettua minulle perinteisen kumilenkkiin pujotetun avaimen sukelsin paksun, tummanruskean verhon läpi kosteaan ilmaan. Väinö Vähäkallion suunnittelemassa uimahallissa aika pysähtyi, tai jos se liikkui niin korkeintaan vuosia taaksepäin. Kauniilla allasosastolla oli seesteinen ja naisten vuoron johdosta myös jollakin tapaa matriarkaalinen tunnelma. Allasta ympäröivät pukeutumistilat olivat avoimet ja pelkistetyt, ja sieltä saattoi seurata altaan uimareita. Uimahalleille tyypillinen pistävä kloorin haju, laattalattioille kerääntynyt märkä nukka, sekä lasten kiljunta loistivat poissaolollaan. Riisuuduin hitaasti ja ujosti samalla kun tuijotin haltioituneena uima-altaan eleganssia. Laskin 27-vuotiaana asiakaskunnan keski-ikää pistävän merkittävästi, ja se oli ihanaa.
Sauna oli hämärä ja höyryinen. Kanssasaunojani olivat kaikki vähintään seitsemissäkymmenissä, ja he heittivät löylyä niin, että seinät muuttuivat kuumiksi kuin parillapannut. Niin kuumiksi, ettei niihin pystynyt enää nojaamaan. Katsoin pitkän elämän venyttämiä naisia, joiden rinnat olivat ruokkineet monia lapsia. Rintoja, joista joistakin oli jäljellä enää leikkausarpi. Katsoin lyhyitä, kutistuneita jalkoja ja paksuja nilkkoja, jotka kapusivat ylös lauteiden korkeita askelmia hitaan varmasti. Katsoin läpikuultavaa ihoa, jonka sinisinä sykkivät paksut verisuonet kertoivat tarinaa eletystä elämästä. Kehoja, jotka olivat kestäneet paljon vuodenaikoja, iloa ja surua. Pari kyyneltä sekoittui salaa hikeen. Olin unohtanut tämän ikäluokan, jota ihmiset eivät enää huomaa kadulla. Olin unohtanut vartalon raadollisuuden ja toisaalta sen arvokkaan pehmeyden, kehon kaaret ja elinkaaren, joka elää ja toteutuu meissä kaikissa. Sitten naiset heittivät lisää löylyä ja minä hiippailin vaivihkaa ulos.
Seisoin vanhanaikaisessa suihkussa, joka suihkutti vettä tietyn ajan aina napin painalluksen jälkeen. Kolmesti nappia painettuani astuin suihkusta ja katsahdin naulakkoon ripustamaani uima-asua. Se sai sittenkin jäädä tällä kertaa – iso viipale alkuperäisestä kehoahdistuksesta kuin vitutuksestakin oli haihtunut saunassa hien mukana.
Kävellessäni alasti altaalle vaihdoin katseen miesoletetun uimavalvojan kanssa ja sukelsin veteen. Yhtäkkiä olin savannin keitaalla uiskenteleva vesieläin. Ympärilläni lipui silmät pinnan yläpuolella tarkkailevia raukeita virtahepoja, viilentäytyviä vesipuhveleita ja kepeästi kieppuvia saukkoja. Saunaosastolla vaikeasti liikkuneet vanhukset muuttuivat vedessä painottomiksi ja virtaviivaisiksi vesipedoiksi, jotka liukuivat ohitseni silmät autuaasti ummessa. Kuvittelin itseni ankeriaaksi uimassa pitkää matkaa kutemapaikalle Sargassomereen. Olimme eri eläimiä, mutta samaa, turvallista laumaa. Uidessani ja tuntiessani muiden hiljaisen läsnäolon muistin taas, kuinka tärkeää on hakeutua aika-ajoin pois oman ikäryhmänsä seurasta. Kun saman ikäiset ihmiset käyvät läpi samoja kriisejä, ei kukaan osaa kertoa selviääkö niistä vai ei. Nämä vanhat naiset ympärilläni olivat selvinneet vaikka jos mistä, eivätkä näyttäneet hätkähtävän enää mistään tässä elämässä. He sitoivat vesijuoksuvyönsä roikkuvien rintojensa alle ja puuskuivat vesirajaan kuplia kuin pienet moottorit.
Meillä on Suomessa ainutlaatuinen mahdollisuus olla paljon alasti. En ollut ajatellut ryhmässä saunomisen ja peseytymisen tärkeyttä, kuin vasta nyt. Omaa ulkonäköä ja kehoa kohtaan koettu tyytymättömyys, joka valtaa ajatukset ja kuristaa kurkkua, helpottaa huomattavasti kun riisuutuu muiden keskellä. Vanha terkkarini oli siis oikeassa. Miltä ihminen näyttää, jos ei tältä? Kun media laukoo päällemme kuvia ihanteista ja silotelluista kehoista, kannattaa meidän silloin suunnata uimahalliin ja saunaan. Kenellekään ei tarvitse puhua, kunhan katsoo että löylyvettä riittää. Itsekin sopeuduin rooliini lauman nuorimpana ja sivuunvetäytyjänä.
Seisoin vielä hetkisen suihkussa ja katsoin, kuinka naiset nostelivat poimujaan ja pesivät itseään valtavilla saippuakalikoilla ja isoilla harjoilla. Hinkkasivat niin, että ihmettelin kuinka iho ei antanut periksi ja alkanut vuotamaan verta. Niin olisi käynyt minulle, mutta en olekaan vielä kasvattanut yhtä paksua nahkaa, kuin he.
