Tuskin kukaan suomalaisen indiemusiikin kuluttaja on välttynyt viime aikoina kuulemasta nimeä Litku Klemetti. Hänen läpimurtoalbuminsa Juna Kainuuseen (2017) toi mukanaan täysiä keikkasaleja, Emma-patsaan ja paineita. Litkun takana on kolmekymppinen Sanna Klemetti, joka valottaa taustojaan, kiinnostuksenkohteitaan ja sitä, miltä tuntuu olla yleisön ja kriitikoiden ylistämä.
Sovimme tapaamisen Litkun kanssa tammikuun lopulle. Paikkana toimi uudehko Luova Recordsin toimisto Jyväskylässä. Bussista ulos astuessani huomaan Keski-Suomen talven olevan hyytävä. Hypotermian partaalle joutuminen kuitenkin unohtuu heti, kun tapaan Sanna Klemetin.
Toimisto sijaitsee erään kiinteistön alakerrassa, jonne ei luonnonvalo pääse. Se on pieni bunkkerinomainen tila, jota on roudattu kasaan viime viikkoina. Paikka on askeettinen ja täynnä tunnelmaa.
Roudaamisen lisäksi Klemetillä on riittänyt työsarkaa kahden uusimman albumin äänityksissä. Molemmat kokonaisuudet, Reformi ja Taika tapahtuu, julkaistaan tänä vuonna. Tekotahti on kiivas, sillä vasta viime marraskuussa julkaistiin Litku Klemetti & Tuntematon numero -yhtyeen Päivä päivältä vähemmän EP. Digitaalisissa palveluissa siitä on nautittu 17.2. alkaen.
Toimeliaalla Klemetillä on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana monenlaista musaprojektia: Jesufåglar (2007-2012), Sateenkaarina (2010-2015), Zorse (2010-2017), MÄSÄ (2014-), Litku Klemetti & Tuntematon numero (2014-2017) sekä Litku Klemetti (2014-). Tulevaisuudessa tuntemattoman numeron teokset julkaistaan nimellä Litku Klemetti, vaikkakin soittajat ovat samat. Klemetin luotsaamat bändit eroavat musiikillisesti toisistaan, mutta niitä yhdistää luova hulluus ja halu tehdä asioita.
”En ikinä ajattele näitä asioita hirveästi. Olen täällä syrjässä perustanut bändejä ja pohtinut minkälaista musaa haluan tehdä, mikä mä olen, minkälainen mä haluan olla. Joidenkin bändien kanssa on keikkailtu ympäri Suomea, mutta osa näistä on ollut lähinnä sellaista harjoittelua”, kertoo Klemetti.
”Duunariperheen vesa on ollut jo lapsuudestaan asti musikaalinen ja halu tehdä musiikkia on voittanut kaiken muun.”
Matka Kuhmosta loppuunmyydyille lavoille on ollut määrätietoinen. Duunariperheen vesa on ollut jo lapsuudestaan asti musikaalinen ja halu tehdä musiikkia on voittanut kaiken muun. Keikkailu ja harjoittelu kannatti. Syntyi Litku Klemetti ja asiat loksahtivat paikoilleen. Isosti.
”Pienenä olin musiikkiopistossa ja soitin jotain pianoa ja poikkihuilua, mutta en mä oikein ikinä sopeutunut sinne. Sitten olen ollut musiikkiluokilla ja lukion kävin musiikkilinjalla.”
Opetus ei ollut aina niin mieleistä ja Klemetti kertoo kokeneensa sopeutumisvaikeuksia.
”Olisin halunnut opiskella kevyttä musaa, ei se klassinen musiikki oikein kiinnostanut. Opettelin korvakuulolta kaiken ja tein itse biisejä kiippareilla”, Klemetti sanoo.
Perhe on tukenut Sanna Klemettiä musiikkiharrastuksessaan lapsuudesta aikuisuuteen.
”Kyllä mä olen aina saanut harrastaa. Toki välillä saattoi olla vähän sellaista kyselyä, että pitäisikö tehdä jotain järkevää, koska kesti tavallaan tosi kauan, ennen kuin mitään tapahtui. Tein vain kaikkia outoja juttuja musiikissa, mutta kyllähän he nyt sitten ymmärtävät, että nämä kaikki valinnat olivat välttämättömiä. Se, miten käytän aikaani ja mitä opiskelin”, Klemetti pohtii.
Sanna Klemetti kuvailee suhdettaan kotikaupunkiinsa, Kuhmoon, monimutkaiseksi.
”Mieleen tulee kipeitä muistoja ja pienen kaupungin ahdasmielisyyttä, mutta sieltä mun juuret kuitenkin ovat. En olisi tällainen, jos olisin jossain isossa kaupungissa kasvanut. Olen tällainen jurottaja ja kaipaan luontoa ja metsää”, hän pohtii.
Jurottajaksi Klemetti on kuitenkin melkoisen sympaattinen. Hän puhuu murtaen ja katsoo lempeästi silmiin. Välillä katse jää harhailemaan seiniin ja Klemetti piirtää sormillaan pöytään kuvioita.
Jyväskylään Klemetti muutti vuonna 2007, jolloin hän aloitti musiikinopiskelun konservatoriossa.
”Se oli ihan hirveetä, en sopeutunut yllättäen sinnekään. Kyseenalaistin paljon sitä estetiikkaa. Opin kyllä laulamaan hyvällä tekniikalla, mistä olen tosi onnellinen ja hyviä kavereita sain, mutta siinäpä se”, hän hymähtää.
Yliopiston ovet avautuivat vuonna 2010, kun Sanna Klemetti pääsi opiskelemaan musiikkitiedettä. Siellä Klemetti kertoo viihtyneensä paremmin.
”Kiinnosti lukea helvetisti aiheesta. Mulla on aina ollut kova tiedonhalu ja haluan ymmärtää, mistä kaikessa on kyse.”
Sanna Klemetti on siis akateeminen rokkari. Asetelman ennakkoasenteista kysyttäessä Klemetti miettii hetken. Välillä hän on huomannut joitakin ennakkoluuloja.
”Jos mietitään, olenko minä tieteilijä vai taiteilija, niin mä oon kyllä se tosi kliseinen taiteilija. Mä oon vaan halunnut ymmärtää musiikkia ja ilmiöitä, varmaan jonkun mielestä siitä on haittaa. Rokkiin usein liitetään se autenttisuuden vaatimus ja jossain sanottiin et mä huijaan, kun tiedän, minkälaista on puhdas rock. Mutta kyllä vittu minäkin teen sitä ihan yhtä tunteella”, Klemetti tuhahtaa ja jatkaa:
”En mä ole laskelmoinut tai ajatellut mitään. Olen vain tiennyt, mihin suuntaan menen ja mitä mä haluan sillä hetkellä tehdä”.
Uransa murroskohtana Klemetti pitää Horror ’15-albumin syntyä. Tällöin salit alkoivat täyttyä lyhyessä ajassa. Viimeistään vuoden 2016 Flow-festivaaleilla homma lävähti naamalle isosti.
”Kun yleisö oli täynnä muitakin kuin omia kavereita, aivan tuntemattomia kuuntelijoita, niin oltiin että mitä vittua”, hän naurahtaa.
Suosio tuntui ja tuntuu edelleen epätodelliselta. Klemetti mainitsee sen tuntuneen jopa liialta ja rankalta.
”Totta kai olen todella kiitollinen, että ihmiset tykkäävät musiikistani ja käyvät keikoilla. Se on hienoa. Mutta jossain vaiheessa se paine minua itseäni kohtaa oli turhan suuri ja se uuvutti”.
Uupumukseen ovat auttaneet henkinen kasvu ja uusi näkökulma Litku Klemetti-ilmiöön.
”Vuoden aikana on tullut kelailtua näitä kovia paineita. Ne ovat helpottuneet, kun on joutunut väkisinkin tekemään sellaista henkistä kasvua: mitä mä olen ja mitä mä haluan sanoa. Tosi paljon asioita helpottaa se, että on ajatellut tätä hässäkkää myös ihan vaan työnä. Niin mä handlaan tämän kaiken paremmin ja siitä olen myös ylpeä”, Sanna Klemetti kertoo.
Suosion varjopuolia ei Jyväskylään juurikaan kantaudu. Klemetti ei lue esimerkiksi Facebookissa itsestään käytävää keskustelua.
”Kyllä mä tiedän, että varmasti on ihan älyttömästi ihmisiä jotka ei tykkää mitä mä teen. En mä halua lukea mitään random-keskustelua, missä ihmiset puhuvat miten paska mä olen”.
”Lavalla mä olen aina jotenkin loistanut. Rakastan esiintyä ja teen asioita tosi vaistonvaraisesti. Se Litku vaan tulee”
Mikä ero sitten on Sannalla ja Litkulla?
”Litku on se, mitä mulle tapahtuu lavalla. Olen pienestä asti tykännyt esiintyä, vaikka olin tosi ujo ja sulkeutunut. Lavalla mä olen aina jotenkin loistanut. Rakastan esiintyä ja teen asioita tosi vaistonvaraisesti. Se Litku vaan tulee”, Klemetti hymyilee.
Litku onkin siis Sannan jonkinlainen alter-ego. Siihen liittyy Klemetin mukaan leikkimielisyyttä ja kutkuttavia juttuja. Sitä, ettei oikeastaan kukaan tiedä, kuka se Litku oikein on.
Leikkiminen on Klemetille osa elämänasennetta. Hän kertoo kaveripiirinsä koostuvan samankaltaisista, leikkimielisistä ihmisistä.
”Esimerkiksi Mäsä-bändi on juurikin sellaista leikkiä. Sekoillaan keikoilla kaikkea outoa, ja se on hauskaa”, Klemetti hymyilee.
Sanna itse kertoo olevansa parantumaton romantikko. Modernin ajan vaatimukset uudesta ja kiiltävästä eivät ole hänen mieleensä.
”Mä en ymmärrä miksi mun pitäisi haluta jotain uutta ja kiiltävää, kun voi ottaa jotain, mikä on vanhaa ja käytettyä. Se on vähän kuin tradition jatkamista”, hän viittilöi.
Traditiot näkyvät ja kuuluvat Klemetin tekemisessä vahvasti. Oli kyseessä sitten vaatteiden etsiminen kirpputoreilta tai musiikin nauhoitus kasetteihin. Litku Klemetin musiikissa kuuluu myös vanha iskelmä uudenlaisella tavalla. Rakkaus vanhoihin vuosikymmeniin paketoituu saumattomasti rämäpäisempäänkin meininkiin.
”Esimerkiksi Reformi-albumia tehdessä mä kuuntelin Tarja ja Tahdikkaita ja sellasia tosi kämäisiä iskelmälevytyksiä kasarilta. Sain sellaisen idean, että tänä iltana teen ihan ajattelematta 12 biisiä, annan bändin jäsenille sointulaput ja äänitetään ilman treeniä. Viisi biisiä valmistui sitten sinä iltana ja suurin osa parin viikon sisään”, Klemetti kertoo hymyillen.
”Se, että pitäisi mennä vauhdilla eteenpäin ja tehdä asiat aina uusimmalla, on mielestäni väärä ajatus. Miksi pitäisi?”
Palataan vielä nostalgiaan. Miksi juuri kasetti-formaatti?
”Ihmiset ovat tykänneet noista kaseteista tosi paljon ja niitä voin tehdä täällä itsekseni. Haluaisin ajatella, että miksipäs sitä ei voi myös hyödyntää vanhaa teknologiaa. Se, että pitäisi mennä vauhdilla eteenpäin ja tehdä asiat aina uusimmalla, on mielestäni väärä ajatus. Miksi pitäisi? Nämä ovat jo olemassa olevia vempaimia, jotka toimivat. Ja se on ihan paskapuhetta, että tämä olisi mitään elitismiä tai sellaista. Asioita vaan voi tehdä niin monella tyylillä.”
Klemetti vastaa itse suurelta osin yhtyeidensä graafisesta ilmeestä. Arkipäivät kuluvat printtien toteuttamisessa, äänityksissä, treeneissä, musiikin luomisessa ja tietysti keikoilla. Kaikesta kiinnostunut Klemetti on monessa mukana. Tulevana kesänä olisi tarkoitus myös lähteä tekemään uudenlaista alakulttuuri-talkshowta Tomi Leppäsen kanssa. Hän on mies Kalevi Suopursu -artistinimen takaa.
”Parasta on musiikki. Ikuinen rakkaus musiikkiin. Siihen, että voi tehdä ja keksiä uutta musiikkia maailmaan.”
Paineet ja keikkareissujen ajoittainen rankkuus unohtuu, kun tekee sitä mitä rakastaa tärkeiden ihmisten ympäröimänä. Kaiken keskiössä on rakkaus musiikkiin.
”Parasta on musiikki. Ikuinen rakkaus musiikkiin. Siihen, että voi tehdä ja keksiä uutta musiikkia maailmaan. Ja tässä Litku-hommassa on se, että joku vielä kuuntelee sitä. Sitä, kun saa jakaa sitä jollekin”, kertoo Klemetti silmät loistaen.
Tänä vuonna julkaistavat albumit ovat Klemetin mukaan kaksi hyvin erilaista kokonaisuutta. Huhtikuussa julkaistava Taika tapahtuu on Klemetin sanojen mukaan toiveikas unelmointilevy, jota kuunnellessa on ihana haaveilla asioista pedillä maaten. Levy sisältää aiempaa pidempiä kappaleita.
Reformi puolestaan on häijympi rocklevy, jonka tarinan keskiössä on kylähullu Litku, joka on jäänyt Kuhmoon umpioon.
”Levyissä heijastuu puolia minusta ja omia kokemuksia. Mua kiinnostaa paljon sellainen outsider-meininki ja Reformissa yritin eläytyä siihen. Se on aika yhtenäinen kokonaisuus teemoiltaan”, Klemetti kertoo albumeistaan.
Sanna Klemetti ei suunnittele tarkkaan tulevaisuuttaan. On vain ideoita, jotka hän haluaa toteuttaa. Uusien levyjen jälkeen tulee jo seuraavat ideat.
”Haluaisin tehdä taas enemmän balalaikalla biisejä, kun nyt on tehnyt aika progejakin juttuja. Haluaisin myös tehdä todella riisuttuja ja yksinkertaisia biisejä, sellaisia makuuhuonekasetteja. Proge on se mun lähtöpiste, mutta nyt kiinnostaisi tehdä myös jotain epämukavaa. Kun tekee suoraviivaista, niin se on mulle vähän epämukavaa”, Klemetti kertoo.
Sanna Klemetti tuntuu nauttivan työstään ja tekee sitä paljon, jopa lapsenomaisella innolla.
Klemetti näyttää läppäriltään kuvia ja soittaa muutamia tämän hetken lempikappaleitaan. Rakkaus progemusiikkiin kuuluu myös kaiuttimista. Kuuntelemme Frank Zappan Were only in it for the money-parodialevyä.
Huomaan yhtäkkiä ajan juosseen nopeaan. Kohta pitää rientää jo bussiin. Sitä ennen kysäisen vielä Klemetiltä tämän mottoaan. Kliseistä, mutta mielestäni kiehtovaa.
Klemetti hymähtää ja vastaa:
”Se on pitkään ollut, että ”kaikkea voi tehdä”. Viime aikoina olen kuitenkin ajatellut, että ihmiset miettivät, että tiedänköhän mä itsekään, mitä mä teen. Heille vastaisin motokseni ”uskokaa, että mä tiedän mitä mä teen””, Sanna Klemetti toteaa.
Ja kyllä ainakin minä uskon.
