Estonian uppoamisesta syysmyrskyssä 28.9.1994 tuli hiljattain kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta. Koska vuosipäivä toi mieleen muistoja tapahtuma-ajalta, päätin kirjoittaa tämänkertaisen juttuni 1990-luvun merionnettomuuksiin liittyen, omien muistojeni pohjalta.
Synnyin kahdeksankymmentäluvun lopussa Raumalla. Kaupunki oli tuolloin yksi Suomen johtavia laivanrakennuskaupunkeja. Jo varhaisimmat lapsuusmuistoni sisältävät kuulohavaintoja sumutorvien ja linnun tietä vain kolmen kilometrin päässä sijaitsevan Rauman telakan äänistä. Joskus kävimme perheeni kanssa kaupungin ainoalla rannalla, josta oli näköyhteys suoraan avomerelle. Tuolloin näki usein myös laivoja matkalla satamaan ja merelle.
Minua kiinnosti toimittajaa enemmän kuivatelakalla makaava teräksinen jättiläinen, joka sai myöhemmin nimen Sally Albatross.
Kiinnostus näihin kelluviin kolosseihin tuli kuitenkin alun perin kotoa, sillä isäni oli töissä telakalla. Hän kertoi minulle kerran, että lähdettäisiin käymään hänen työpaikallaan ja paikan päällä lehtitoimittaja tekisi meistä jutun. Minä en moisesta välittänyt juurikaan mitään. Telakalla kierrellessämme laskettelin toimittajalle mitä ihmeellisintä soopaa, eli ”Raumlaissi jaarituksi”, niin kuin isäni ne myöhemmin kuittasi. Minua kiinnosti toimittajaa enemmän kuivatelakalla makaava teräksinen jättiläinen, joka sai myöhemmin nimen Sally Albatross. Laiva oli aiemmin kärsinyt vaurioita tulipalossa, ja sitä rakennettiin tuolloin uudestaan, modernimmaksi ja hienommaksi risteilyalukseksi kuin aikaisemmin.
Muistikuvat aluksesta ovat hatarat, olinhan vasta nelivuotias. Muistan kuitenkin sähkökaapelit, joita roikkui laivan sisätilojen katosta, ja pallomeren liukumäen. Olin pettynyt, kun pallomeri oli tyhjä. Enemmän kuitenkin harmitti se, että ravintolasta ei saanut lihapullia ja perunamuusia. Myöhemmin moiset asiat kuitenkin unohtuivat, ja tilalle tuli yhä suurempi kiinnostus laivoja kohtaan.
Meni hieman päälle vuosi ja Sally Albatrossista puhuttiin kaikkialla. Se oli saanut pohjakosketuksen Porkkalan edustalla, ja uutiset kertoivat päivittäin laivan pelastusoperaatiosta. Olin naulittu television ääreen ja perheemme VHS-nauhurilla nauhoitettiin uutislähetyksiä toisensa jälkeen. Tapahtuman mittasuhteita oli lapsena mahdotonta miettiä mitenkään realistisesti. Totuus on, että tuolloin vältettiin suuri merionnettomuus, ja mukana oli valtavasti hyvää tuuria.
Vuoden 1994 syksyllä tapahtui kuitenkin se, mitä kukaan ei osannut kuvitella edes pahimmissa painajaisessaan: virolais- ruotsalaisen Estline varustamon alus M/S Estonia kaatui ja upposi syysmyrskyssä, vieden mukanaan 852 ihmistä.
Muistan onnettomuuden jälkeisen aamun kuin eilisen. Olin nimittäin juuri herännyt Rauman sairaalasta nukutuksesta, sillä nielurisani oli leikattu edellisenä päivänä. Sairaalan huone oli askeettinen harmaine seinineen ja metallisänkyineen. Lattialla oli levällään satunnaisia leluja leikkausta edeltävän ajan odottelusta. Äitini päätti piristää minua ja laittoi television päälle. Kello oli ehkä seitsemän tai puoli kahdeksan tienoilla, sillä tuolloin niihin kellonaikoihin näytettiin vanhoja Looney Tunes- animaatiosarjoja. Animaatioiden sijaan tuli kuitenkin ylimääräisiä uutislähetyksiä toisensa jälkeen.
Estonian onnettomuus sai minut kiinnostumaan laivojen hylyistä. Jälleen kerran VHS-nauhuri oli kotona tallentanut televisiosta lähestulkoon kaiken Estoniaan liittyvän materiaalin, ja sukeltajan kuvaama Estonian nimiteksti on jäänyt mieleeni loppuelämäkseni. Vuosi onnettomuuden jälkeen ilmestyi Matti Saaren kirjoittama Estonia-kirja. Olen lukenut sen varmaan kymmeniä kertoja tähän päivään mennessä.
Liki kaksikymmentä vuotta onnettomuuden jälkeen opiskelin merenkulkualaa eräässä Suomen merenkulkuoppilaitoksessa. Paikan päällä oli menossa isompi remontti, ja tutkin roskalavoja käyttökelpoisten tavaroiden toivossa. Pysähdyin etsinnässäni, kun eteeni osuivat pelastusliivit, joissa luki isolla ”Viking Sally”. Se oli Estonian nimi ennen sen Estlinelle siirtymistä. Pelastusliivit löytyvät minulta edelleen.
Pahoittelen tässä kirjoittaessani sitä, että en seuraa kronologista järjestystä tapahtuma-aikojen osalta. Viimeinen muistoni liittyy nimittäin onnettomuuteen, joka tapahtui Hangon edustalla 27. joulukuuta 1990, eli puskija Finnin ja proomu Balticin kaatuminen. Tuolloin onnettomuudessa hukkui kahdeksan ihmistä, aluksen yliperämiehen sekä konepäällikön ollessa ainoat onnettomuudesta pelastuneet. Heidät pelastettiin ylösalaisin kääntyneen laivan pohjaan polttoleikatun aukon kautta.
Muistoni ei liity itse tapahtuma-aikaan, sillä olen ollut tuolloin vasta kaksivuotias. Mennään kesään 2017, kun tein toistaiseksi viimeisen työrupeamani rahtialuksella. Olin opiskellut media-alaa vuoden, ja kesäksi piti saada töitä. Otin yhteyttä tuttuun varustamoon, ja sieltä ehdotettiin viiden viikon pestiä puskija Steelillä.
Nyt heidän kokemastaan oli muistona laivan pohjassa kohta, joka oli polttoleikkauksen jälkeen hitsattu kiinni.
Puskija Finn oli kunnostettu onnettomuuden jälkeen, samoin kuin proomu Baltic. Steel oli uudelleennimetty Finn, ja Botnia oli uudelleennimetty Baltic. Viisi viikkoa meni töissä nopeasti, ja uusia asioita opetellen. Puskuproomuyhdistelmällä kun matruusin työtehtävät poikkesivat muiden rahtialusten työtehtävistä siinä mielessä, että työtahti oli hektisempi ja merimatkat lyhyempiä.
Yövahdissa kiersin konehuoneen kahdesti yössä. Tuolloin minua kiinnosti se paikka, mistä nuo kaksi miehistön jäsentä pelastettiin. Konepäällikkö näyttikin minulle paikan erään kierroksen yhteydessä. Mielessäni kuvittelin puskijan ylösalaisin, sekä pimeän ja raskasöljynkäryisen konehuoneen veden vallassa. Ajatus oli toki ahdistava, mutta mietin enemmän sitä kylmähermoisuutta, jota pelastettavilta on tuossa karmeassa tilanteessa vaadittu. Nyt heidän kokemastaan oli muistona laivan pohjassa kohta, joka oli polttoleikkauksen jälkeen hitsattu kiinni. Paikka on ainoa kohta koko laivassa, jossa ei ole niin sanottua kaksoispohjaa. Tämän vuoksi konepäällikön ja yliperämiehen pelastaminen on ollut ylipäänsä mahdollista.
Kun on elämässään saanut edes sen pienen mahdollisuuden tehdä töitä laivoilla, ja pintaraapaisun siitä, mitä merimiehet työssään näkevät ja kokevat päivittäin, on todettava, että arvostukseni alaa ja sen työntekijöitä kohtaan on äärimmäisen suuri. Onnettomuuksia ei onneksi tapahdu usein, ja nykyään niiden ennaltaehkäisyyn ja turvallisuuden kehittämiseen käytetään huomattavasti enemmän aikaa ja resursseja kuin menneinä vuosina.
Kirjoittaja on televisio- ja radiotuotannon opiskelija, sekä Taajuus Median päätoimittaja.
Kuvat: Janne Kannisto
