Lahden kaupunginteatterissa on käynnissä jopa teatterin suosiollaan yllättänyt menestysmusikaali, joka keskittyy ihmettelemään paljettien ja diskopallojen kirkastamaa ristiriitojen maailmaa.
Suomen Chicagosta kuuluu gospelkuoron hoilotusta. Laulun lähde löytyy Lahden kaupunginteatterista ja tarkemmin Nunnia ja konnia nimisestä komediamusikaalista. Näytelmä perustuu samannimiseen vuonna 1992 julkaistuun elokuvaan.
Ohjauksesta vastaa Ilkka Laasonen, jonka luoma kokonaisuus ei vie tarinaa kovinkaan syvälle. Talven viilentämässä pinnassa lilluva juoni on suurilta osin arvattavissa jo esityksen alkupuoliskolla.
Koko musikaali olisi voinut perustua luostarin miljööseen, sillä sieltä löytyvät komediallisimmat hetket. Nunnista tuntui löytyvän ensimmäiset todelliset persoonat. Lahden Gospelkuorosta onkin hankittu joukkoon loistavia laulajia ja parhaimmillaan nunnakuoron lurittelua kuuntelisi enemmänkin.
Pakollinen rakkaustarina saa poliisin laulamaan ja lavalla nähty suudelma lähentelee kiusallisuudellaan teini-ikäisen saamaa pusua äidiltään.
Musikaalin pääroolissa nähdään Gimmel-yhtyeestä tuttu Ushma Karnani, joka yllättää positiivisesti ilmaisullaan. Karnani näyttelee kapakkalaulaja Deloris Van Cartieriä, jonka haaveena on päästä vielä jonain päivänä valloittamaan maailma laulullaan. 70-luvulle perustuvassa tarinassa Deloris on päätynyt vanhemman miehen kukkarolle. Curtis (Mikko Jurkka) on luonut Delorikselle mahdollisuuksien maailman, jossa lahjoissa ei säästellä ja nainen pidetään tyytyväisenä, mutta ei onnellisena.
Curtis on mafiapomo, jonka töppäilyt saattaa Deloriksen vaaraan ja hänet otetaan todistajansuojeluun. Deloris joudutaan sijoittamaan turvaan jonnekkin mistä rääväsuista laulajaa ei missään nimessä etsitä – nunnaluostarista. Tämän kaiken nerokkuuden keksii poliisi (Teemu Palosaari) joka tietysti on jo yhteisistä kouluajoista asti ollut ihastunut Delorikseen.
Pakollinen rakkaustarina saa poliisin laulamaan ja lavalla nähty suudelma lähentelee kiusallisuudellaan teini-ikäisen saamaa pusua äidiltään. Tässä Laasosen musikaalissa poliisin lirkuttelut ei ole hyvä juttu. Liian moni miesnäyttelijä on nimittäin varsin keskinkertainen laulaja. Hitaan balladin aikana poskelle vierähtänyt kyynel ei ole syntynyt onnesta. Toisella puoliskolla on myös toinen poliisin oma soolonumero. Tilanne ei siitä parane.
Miesosaston suoritukset myös tanssin saralla on hieman kiusallisia, vaikka tilannetta katsoisi kuinka komedian näkökulmasta. Gangsterien lantion liikehdintään kaipaisi koreografilta enemmän panostusta, sillä herrojen jäykät liikkeet narisevat katsomoon asti. Pelkillä setätanssin alkeilla ja travoltamaisilla liikeillä ei pitkiä laulunumeroita täytetä.
Lavastuksen ja puvustuksen osalta ei voisi enempää toivoa. Luostarin mahtipontiset rakenteet ja lasimaalaukset luovat estradille upean kokonaisuuden. Kaiken kruunaa kirkon kuoropoikien käyttämä “kolehtikone”, jonka tulisi pelastaa kirkko myynniltä.
Tarinasta olisi paljolti ammennettavaa, mutta käsikirjoitus laahaa aliarvioiden katsojan ymmärrystä. Rautalangasta väännettyä tarinaa tuputetaan katsojalle niin, että komedian vaatima hauskuus jää taustatarinan rakentamisessa perustuksiin. Ganstereiden ollessa Yksin kotona -elokuvista tuttujen rosvojen älykkyyden tasolla, ei rikosjuonella tunnu olevan selkeää merkitystä. Gangsterit tulevat myös yhdessä yhteislaulussa esittämään kappaleen jota koristaa taustakankaalle projisoidut merenkuohunnat, leijuvat samppanjapullot ja olkapäänsä paljastavat nunnat.
Musikaalin todelliset helmet löytyvät luostarin nunnien yhteisistä kuoroharjoituksista. Laura Huhtamaan esittämä Lazaruksen siirtyessä sivuun ovat discobileet valmiina alkamaan. Karnanin johtama kuoro onnistuu lopulta vangitsemaan katsojan mukaansa kirkollisiin ylistyksiin ja nauramaan paavin pölähtäessä paikalle.
Musikaalin nälkäiselle Lahden kaupunginteatterin Nunnia ja konnia täyttää juuri sopivasti, mutta ei tee kylläiseksi.
