Kun ostaa vasaran, tietää tarkalleen mistä maksaa. Työkalun saa tuolloin omakseen, eikä kukaan vaadi lisämaksuja, vaikka vasaraa käyttäisi vuoden jokaisena päivänä. Jos nauloja hakkaa kotioloissa, naapuri saattaa närkästyä, mutta ostopäätös on helppo tehdä, jos vasaralle vain löytyy tarvetta.
Myös vuokrattaessa vasaran hinta määräytyy melko selkeästi. Vuokraaja maksaa palvelusta, jossa hän saa vasaran käyttöönsä määräajaksi, mutta olennaisena erona vasara ei silti ole hänen omansa. Ja jos vuokra-aika jatkuu tarpeeksi kauan, käy ennen pitkää selväksi, että ostamalla oman vasaran vuokraaja olisi säästänyt rahaa.
Vasarat maksavat tutkimusteni perusteella noin 5–30€. Toisin sanoen, suuri osa työssään vasaraa tarvitsevista pystynee sellaisen omakseen ostamaan.
Mutta entä jos töissä vaadittu vasara maksaisikin vähintään 1490€?
Edullisempia vaihtoehtoja olisi kyllä tarjolla kaupan alahyllyillä, mutta jos suurin osa alan työnantajista olisi vuosien varrella päättänyt, että juuri tätä kuukausipalkan arvoista työkalua tulee työntekijöistä jokaisen käyttämän, vaihtoehtoja ei käytännössä olisi, jos haluaisi edelleen alalle työllistyä.
Toki, joillekin kyse olisi edelleen taskurahasta, koska muun muassa heidän kokemuksensa ja tunnettuutensa tuottaisivat heille moninkertaisia summia joka kuukausi. Mutta alalle vasta pyrkivän opiskelijan tai muuten vähävaraisen henkilön ei olisikaan aivan helppo noin arvokasta työkalua ostaa. Heidän ainoaksi vaihtoehdokseen rajautuisi pienemmällä kuukausimaksulla vasaran vuokraaminen kerta toisensa jälkeen.
Jos tämän muotoilee hieman toisin, vähävaraisempi työntekijä joutuisi käytännössä sijoittamaan osan jokaisesta palkastaan ylimääräiseen vuokraan, jotta pystyisi vastaisuudessakin tekemään alansa töitä.
Tämä liitoksistaan natiseva analogia on todellisuutta lukemattomille digitaalisissa medioissa työskenteleville ihmisille.
Erotuksena sinänsä yksinkertaiseen vasaran vuokraamiseen digitaalisessa ympäristössä työkalujaan joutuu päivittämään tasaisin väliajoin. Siinä missä vasara pysyy vasarana, ohjelmistoja kehitetään jatkuvasti, jolloin myös niitä pyörittäville tietokoneille asetetut tehovaatimukset kasvavat.
Ja kun ohjelmistoa vuokraava yritys niin päättää, vanhemmalla koneella yhä toimivaa versiota ei enää voikaan käyttää. Vaikka kuinka maksaisi vuokraa, vanha versio ei yksinkertaisesti käynnisty. Työntekijä on tuolloin käytännössä pakotettu päivittämään laitteistoaan.
Jos hän ei päivitä laitteistoaan, uusi ohjelmisto ei toimi. Ja jos hän ei päivitä ohjelmistoaan uuteen versioon, hän ei voi tehdä töitä.
Tämä järjestely hyödyttää vuokrauspalveluita tarjoavia yrityksiä monin tavoin, mutta niistä selkeimpiä ovat tasaiset tulovirrat ja pakon edessä merkkiuskollisuuteen huijatut asiakkaat.
Internetin keskustelupalstat ovat pullollaan ihmisiä, jotka hyötyisivät työkalujensa omistamisesta, mutta jotka silti puolustavat etujaan polkevia yritysratkaisuja, koska heidän vaihtoehtonsa on tietoisesti haudattu alahyllyjen hämärään.
Valtavan ongelman tähän tilanteeseen muodostavat alan vakiintuneet käytänteet. Tietyt ohjelmistot ovat niin yleisiä, että niistä on tullut vasaran kaltaisia yleisnimiä.
Eikä näitä käytänteitä muuteta kuin ajan kanssa ja joukkovoimalla. Mutta vaikka valinta ei olisikaan ilmeinen, sellainen on aina olemassa. Jokainen työnantaja voi päättää tarjota mahdollisuutta käyttää myös alahyllyjen työkaluja, eikä osaaminen ole koskaan vasaran mallista kiinni.
Kun vasara on vuokrattava, meidän on aika lakata maksamasta.
Kuva: Andy Gries
