Kun TV-kanava lanseeraa uutta reality-sarjaa, mainoskoosteeseen on tapana leikata vaikuttava sekoitus ohjelmaan osallistuvien erilaisia tunteenpurkauksia. Entistä useammin viimeisenä ruutuun jäävä kuva on itkevistä kasvoista. Tämä on lupaus siitä, että maskit heitetään pois. Katsojalla on mahdollisuus kokea jotain erityistä.
Tunneilmaisuista itku on tietyllä tavalla voimakkain ja paljastavin, sillä länsimaisessa kulttuurissa itkeminen kuuluu yksityisyyden piiriin. Itkevän ihmisen näkeminen herättää kanssaihmisessä voimakkaampia ja ristiriitaisempia tuntemuksia kuin vihaisen tai iloisen. Varsinkin arkitilanteessa tuntemattoman ihmisen itkuun purskahtamiseen on hämmentävää.
Itku on reaktiona intiimimpi kuin esimerkiksi nauruun remahtaminen tai raivostuminen, jotka saattavat esiintyä jopa arkisessa keskustelussa. Itku on superlatiivi. Tekonauru tunnetaan, mutta krokotiilin kyyneleet kuuluvat lähinnä lasten repertuaariin.
On luonnollista, että kanssaihmiset reagoivat voimakkaasti itkevään ihmiseen. Se perustuu laumakäyttäytymiseen. Näin ollen ihminen – empatiaa kokevana eläimenä – reagoi myös television kautta ja saattaa itkeä mukana.
Suositun Vain elämää -sarjan suosio saattoi perustua paljolti tähän ilmiöön. Kaikki tunnistavat sen kohdan ohjelmasta, jossa kappaleen alkuperäinen esittäjä nousee pöydästä liikutuksen vallassa halaamaan artistia, joka esitti kappaleesta omanlaisensa version. Kameramies tietää silloin jo valmiiksi zoomata vetisiin silmiin.
En epäile ollenkaan, ettei tämä tunteellisuus olisi aitoa, mutta pystyn myös helposti kuvittelemaan tuotantoyhtiön neukkarin fläppitaulun, johon tämä itkukohtaus on suunniteltu. Vetiset silmät ovat reality-sarjojen ”moneyshot”. Kuva kertoo tunteellisuudesta ja kyyneleet todistavat siitä.
Useimmat reality-sarjoista perustuvat amerikkalaisiin formaatteihin, joissa tunnepurkaukset ovat silmiinpistävän suunnitelmallisia. Voi sitä pillityksen ja avautumisen määrää!
Formaatteihin on tarkasti määritelty etukäteen lähes kaikki, juonen käänteistä lavasteiden väriin. Samoin on määrätty myös kohdat, joihin pitää saada tunnehuippu. Amerikkalaisen formaatin suomalaisversio näyttää usein vieraalta, koska meikäläisessä ruudussa ei ole ollut tapana näyttää voimakkaita tunnereaktioita. Eikä ainakaan ei ole ollut tapana itkeä, ei ellei ole hävinnyt hiihdossa sadasosasekunnilla. Tai voittanut jääkiekossa 5–1.
Reality on puhtaasti viihdettä. Se on se draaman kaari, jonka mukana katsoja laskettelee ilossa ja surussa. Yleisön tiedetään ja toivotaan tuntevan samankaltaisia tunteita kuin ohjelmaan osallistuvat kokevat kameran edessä. Tunneskaalan myötäeläminen koukuttaa, ja kun mahdollisimman moni katsoja koukuttuu, väliin on helppoa myydä mainoksia.
Mutta mikä siinä myötäelämisessä koukuttaa? Miksi monet oikein odottavat, että pääsevät itkemään television äärelle? Tutkijat ovat sitä mieltä, että itkeminen on stressinpurkautumisreaktio. Itku siis rentouttaa. Eikö tämä juuri ole televisioviihteen tarkoitus?
Kuva: Workshop of Master of the Magdalen Legend
