Välillä havahdun todellisuuteen ajatuksista, joissa olen jo pelastanut päivän. Istun pellolla hikisenä ja hengästyneenä. Taustalla lentokone palaa, ja satojen ihmisten matkatavarat ovat muuttaneet pellon värikkääksi maalaukseksi. Ympärilläni ihmiset itkevät, huutavat tai etsivät rakkaitaan. Sateen ensimmäiset pisarat aloittavat sammutustyöt, kun minä katson tuhoa tyytyväinen virne kasvoillani.
Kuulostaa elokuvakohtaukselta, ja kuka nyt ei olisi halunnut elää kohtausta elokuvasta. Epäonnekseni minä haluaisin elää elokuvista ne hengenvaaralliset kohtaukset, joissa sivullisen henki tai oma henkeni olisivat nopeiden päätösten varassa.
Elämäni aikana olen hankkinut erikoisia taitoja, joiden käyttöä varten tarvitaan suuri katastrofi tai onnettomuus. Kannan kaupungilla mukanani turvavyöleikkuria, lämpöpeittoa ja proteiinipatukoita muutaman päivän tarpeisiin. Tästä huolimatta elämäni on ollut onnettomuuksista vapaa, joten joudun vain kuvittelemaan kuinka niissä toimisin. Ihmiset voivat väittää pahanilmanlinnuksi, mutta oikeasti olen siivetön dodo.
Turruttava turvallisuus
Suomi on äärimmäisen turvallinen maa. Puhun nyt Suomen maantieteellisestä sijainnista enkä ihmisistä sen sisällä. Sijaintimme Euraasian laatalla poistaa arkipäivästämme maanjäristykset, tulivuoret ja hirmumyrskyt. Paikallinen trombi on tornadon sukulainen, mutta perheessään naurun kohde. Tämä äärimmäinen turvallisuus minua eniten turhauttaa. Nyt joku voisi huutaa: ”Muuta pois, jos ei miellytä!” Haluan kuitenkin tuntea itseni turvattomaksi juurikin rakkaassa kotimaassani.
Suomen poliittinen ilmapiiri ja länsimaalainen hyvinvointi poistavat nopeasti myös vallankumouksen vaihtoehdoista. Ainoat tilaisuudet hengenvaaraan joutumiseen ovat joukkoliikennevälineet tai asteroidin osuminen naapuriin. Meidän ei tarvitse huolehtia henkiinjäämisestä lainkaan, kun astumme ulos ovesta aamulla. Se tuottaa ihmiselle primitiivisten selviytymisviettien laiskistumisen, mikä johtaa shokkiin tositilanteen sattuessa. Taistelen tätä laiskistumista vastaan, koska en halua jäädä kaatuneen junan kyytiin kelaamaan elämäni parhaimpia kohtia. Matkustaminen turvattomaan maahan olisi tietysti tässä tilanteessa loogisin vaihtoehto, mutta hirveästi siinäkin on työtä, kun on niin pehmeistä alkuasetelmista lähdössä.
Käyttämätön potentiaali
Ennen kuin muut kyläläiset tulevat ikkunani alle soihtujensa kanssa, niin haluan huomauttaa, että tärkeintä kaikissa skenaarioissani on toisen ihmisen auttaminen. Siitä ymmärtää nopeasti myös perimmäisen syyn haluuni päätyä onnettomuuteen. Haluan merkitä jotain toisen ihmisen elämässä.
En voi varmuudeksi sanoa, etten menisi puihin tuhon koittaessa, mutta jos ei koskaan saa tilaisuutta auttaa ja olla päivän pelastaja, niin en tunne elämäni olevan valmis. Sankariksi ei pääse ilman äärimmäisiä toimia, ja yksin selviytyminen metsässä on sama kuin puun kaataminen – kuuluuko taidoistani ääntä, jos kukaan ei ole kuulemassa?
