Olen nyt elänyt vajaan viikon ilman Facebook-sovellusta puhelimessani. Pieni askel ihmiskunnalle, mutta huikea harppaus minulle. Tunnustan, olen säälittävästi koukussa älypuhelimeeni.
iPhoneni on viimeisenä vieressäni, kun nukahdan, ja ensimmäisenä kädessäni, kun herään. Istahtaessani ratikkaan käteni katoaa automaattisesti laukkuni uumeniin ja hamuaa kännykän samettista kuorta. Päivitän Facebookia ja Instagramia jatkuvasti ja tuskastun näytön herkeämättömästä tarkkailusta. Silti minun on pakonomaisesti selailtava lukemattomia uutis- ja kuvavirtoja. Pelkäänkö, että jään paitsi jostain merkittävästä tapahtumasta? En. Miksi sitten roikun puhelimessani kuin sukeltaja viimeisessä happipullossaan?
Muuttaessani Helsinkiin tupakkaa kului lähes askin verran päivässä. Sittemmin tupakointi on jäänyt, mutta ”niksoja” koen nykyään, jos en pääse käsiksi puhelimeni ihmeelliseen maailmaan.
Ellen heti tiedä, kuka minulle yritti soittaa, iskee tuskastus.
Tuliko puhelu tuntemattomasta numerosta? Ei hätää, Google kertoo soittajan. Viime viikolla havahduin siihen, että minun oli pakko laittaa puhelin laukkuuni luennon ajaksi, jotta voisin keskittyä opetukseen. Kestin piinaa noin 30 minuuttia. Eräänä iltana bussissa puhuin asiasta ystäväni kanssa ja pohdin, josko minun pitäisi tosissaan yrittää vieroittua puhelimeni mustekalan lonkeroita muistuttavasta syleilystä. Ystäväni mukaan minun olisi pitänyt vähintään ilmoittaa Facebookissa poistavani sovelluksen puhelimestani, ettei kukaan vaan ihmettelisi, miksen ole tavoitettavissa. Havahduin ajatuksen naurettavuuteen, ja parin tarkasti tähdätyn sipaisun jälkeen Facebook-sovelluksen symboli oli kadonnut kosketusnäytöltäni.
Riipuvuuteni sai minut miettimään, miten älypuhelimet meihin suuremmassa mittakaavassa vaikuttavat.
Kun kaiken voi googlata, miten käy oman älymme?
Heikkenevätkö sosiaaliset taitomme, tuleeko meistä tyhmempiä? Tanskalaisen Syddansk-yliopiston tutkimuksen mukaan nuoret, jotka koskettelivat puhelimiaan jatkuvasti ja reagoivat jokaiseen puhelimen piippaukseen, olivat 75 prosenttia stressaantuneempia kuin nuoret, jotka kokivat voivansa laittaa puhelimen syrjään tarpeen vaatiessa. Minä haluan nyt liittyä tuohon jälkimmäiseen joukkioon. Ehkäpä jonakin iltaruskon hetkenä huomaan, etten ole kuluvana päivänä luisunut Facebookin syövereihin enkä hukuttautunut Instagramin kuvavirtaan kertaakaan. Siihen asti voin vain yrittää vastustaa kiusausta.
