Torstai-illan yllättävät käänteet saivat päätoimittajan kirjoittamaan tämän muistelmapohjaisen pakinan tien päältä. Kirjoitusta seurasi autossa talvipakkasella vietetyt viisi tuntia.
Kun kymmenen kilometriä ennen Karkkilaa katsoin auton kojetaulua, niin ärähdin mielessäni: ”Ei jumalauta, ei taas!”. Akkuvalo nimittäin helotti punaisena, ja osasin jo etukäteen arvata, että mistä on kyse. Puristin rattia suuttumuksesta. Valmistauduin ajamaan penkalle ja tarkastamaan konepellin alle.
Pääsin onneksi lähelle Karkkilan keskustaa, huoltoaseman pihalle. Tein tarkastuksen ja huomasin laturin remmin olevan tuhantena kappaleena, siellä sun täällä, moottorin ympärillä. ”Sitä se vinkuna enteili” manasin mielessäni. Kello oli jo iltaseitsemän, ja korjaamot tietysti kiinni.
Kaukana oli ajat elämää hehkuvista maaseutupitäjistä, jossa auton pystyisi korjauttamaan illallakin. Harmitti myös se, että uutta remmiä ei ollut minulla edes mukana varaosana. Olisin nimittäin vaihtanut sen itse ja jatkanut tyytyväisenä matkaani kohti Satakuntaa.
Turha toivo. Ajattelin, että kuka tahansa Sulo tai Juhana Vilén saisi korjata auton, sillä tiesin joutuvani nukkumaan siellä, mikäli korjaamoa ei löytyisi. Lopulta ainoa minulle vastannut korjaamo lupasi ajan aamukahdeksalta. Parempi sekin kuin ei mitään.
Huoltoasema oli sentään auki puoliin öihin. Kahvittelun ja istuskelun lomassa aloin miettiä niitä kaikkia tien päällä vietettyjä hetkiä, joita tähän hetkeen asti olin saanut kokea. Mitä enemmän mietin ja muistelin, niin tajusin että autoreissuja oli minulla takana jo jumalaton määrä, ja harvemmassa olivat tapaukset, jossa menopeli oli jättänyt minut tai ystäväni tien varteen.
Kaukana oli ajat elämää hehkuvista maaseutupitäjistä, jossa auton pystyisi korjauttamaan illallakin.
Vuoden 2011 kesällä vietin auton takapenkillä matkan, joka kesti kokonaisuudessaan neljä ja puoli viikkoa. Poikkeuksellista oli se, etten ollut kuskina. Olin erään pariskunnan matkassa, menossa Länsi-Australian Perthistä Pohjoisterritorion Darwiniin. Olisi hienoa sanoa, että matka oli ikimuistoinen. Toki siihen liittyi hienojakin hetkiä, mutta suurimman osan ajasta kuuntelin pariskunnan riitelyä ja olin sen vuoksi puun ja kuoren välissä.
Pientä lohtua toi usein matkalla auton stereoista luukutettu Lynyrd Skynyrd. Muita muistettavia ja hyviä hetkiä olivat hummerinkalastushetki Kalbarrilla ja Broomessa vietetyt leiriyöt. Pohjois-Australiassa ajoimme maastopaloalueen läpi, ja näin jälkeenpäin minua hirvittää ajatus siitä, että vieressäni takapenkillä oli samalla hetkellä kanisterillinen polttoainetta. Parikymppisenä sitä kun ei ymmärtänyt pelätä mitään.
Nyt kirjoitushetkellä hirvittää ajatus jo siitä, että joutuisin nukkumaan autossa viisi tuntia karkkilalaisen huoltoaseman pihalla, Marraskuun lopussa. Huoltoasema kun aukeaisi uudelleen vasta aamuviideltä, ja korjaamo kahdeksalta. Onneksi seuranani on jälleen, tai edes siihen asti, kun akku tyhjenee lopullisesti, etelävaltioiden oma Lynyrd Skynyrd.
Harvoin olen saanut tien päällä pelätä mitään. Laosissa moottoripyörällä ajaessani sain väistellä vesipuhveleita ja muita tienkäyttäjiä. Ajoneuvon vuokrasopimuksessakin luki viimeisessä kohdassa “If there`s a road code in Laos, nobody seems to follow it.” Kaikki oli silti hienoa ja eksoottista. Uudessa-Seelannissa nukuin autossa usein, ja ainoa häiriötekijä oli eräällä reissulla metsässä mekastanut villisika. Nyt kun mietin, niin ehkä yhden yön nukkuu autossa varsin helposti nytkin.
“If there`s a road code in Laos, nobody seems to follow it.”
Auton ratissa ja kyydissä on saanut myös kuulla monenlaisia tarinoita. Pari vuotta sitten otin kyytiin tien vierestä reppureissaajan, joka kertoi viettäneensä yönsä teltassa, kenttätykistön harjoitusalueella pohjoisessa Satakunnassa. Ajatus telttayöstä putoavien tykinammusten keskellä nostaa reppureissaamisen vaikeustasoa potenssiin kymmenen. Onneksi varusmiehet löysivät hänet telttoineen, ja kertomus päättyi siihen, että reppureissaaja päätyi yöksi jollekin maatilalle.
Uskon, että huomenaamulla korjaamoreissun jälkeen saan jälleen kokea jotain mielenkiinoista tämän roadtripin päätteeksi. Taso tuskin on ihan Hunter S. Thompsonin Las Vegasin reissujen tarinoiden tasoa, mutta köyhän miehen gonzojournalismia kuitenkin.
Kun auton akku latautuu taas normaalisti, soi auton stereoissa jälleen Swamp Music tai Tuesday`s Gone.
Kirjoittaja on ollut teiden kulkija jo vuosien ajan, ja toimii tällä hetkellä Taajuus Median päätoimittajana.
Kuvat: Janne Kannisto
