On vielä säkkipimeää, kun herätyskello pärähtää piipittämään äkäisesti. Pehmeä untuvatäkki tuntuu aivan liian mukavalta, kun taas kylmä maailma sen ulkopuolella ainoastaan viluiselta ja kolkolta. Mutta.
Yhtäkkiä mielen valtaa lapsenomainen kutkutus. On ensimmäinen joulukuuta, ja lupa avata joulukalenterin ensimmäinen luukku.
Lapsuudenkodissani meillä oli aivan erityinen jouluperinne. Marraskuun loppupuolella seinälle nostettiin äitini ompelema kalenteri, josta kukin perheenjäsen sai vuorollaan pienen yllätyksen, myös aikuiset.
Muistan, kuinka ala-asteen luokkakaverini ihmettelivät meidän perheen meininkiä, heillä kun joulukalenteri tarkoitti ainoastaan lasten pahvinmakuista suklaakalenteria. Meillä joulukalenteri oli aina real deal. Jokainen antoi ja sai vuorotellen tarkoin valitun pikku lahjan.
Joulukalenteri-innostukseni on jatkunut aina näihin päiviin – viime vuonna kotoani löytyi kuusi erilaista kalenteria: kaksi kuvakalenteria, suklaakalenteri, kosmetiikkakalenteri, teekalenteri sekä kaverilta lahjaksi saatu itse askarreltu versio. Aamut olivat yhtä juhlaa.
Erään kirkkaasti valaistun lähimarkettini sisäänkäynti on ollut lokakuun alusta lähtien pullollaan erilaisia joulukalentereita, ja niitä saapuu joka päivä lisää. Sipsikalentereita, lakritsikalentereita, kalentereita koirille ja kissoille. Lokakuun puolivälissä osa kalentereista oli myyty jo loppuun.
Hysteria toimii. Tässä taannoin poistuin kyseisestä marketista kainalossani neljäkymmentä euroa maksava jäätelöjoulukalenteri. ”Etteivät ne vain pääse loppumaan.”
Kaupallisissa joulukalentereissa ei toki sinänsä ole järkeä jos niitä miettiä taloudellisesta tai ekologisesta näkökulmasta. Ne jättävät jälkeensä ison kasan pakkausroskaa sekä pahimmillaan krääsää, jota ei tule syötyä tai käytettyä.
Mutta järjen kanssa tässä ei nyt ollakaan tekemisissä.
Minä nimittäin haluan yllättyä. Haluan hypistellä kalentereita kaupoissa ja rapistella niiden luukkuja auki joulukuun pimeinä aamuina. Koska siitä tulee hyvä mieli.
Näin hetki sitten erään kerrostalon seinällä joulukuusen muotoisen valokoristeen. Lokakuisessa tihkusateessa se näytti mielestäni vähän ankealta. Jopa koomiselta.
Ensin teki mieli tuomita, mutta sitten muistin omat joulukalenterini ja menin itseeni.
Jos joku ihmisparka saa tämän ikuisuudelta kestävän, lohduttoman koronakriisin aikana edes pienenpientä iloa joulukuusesta lokakuussa, niin annetaan hänen herranjumala laittaa niitä seinälle vaikka kymmenen.
Aikuisellakin on oikeus leikkiin.
