Aleksi Piispa tutkii vapaa-ajallaan maailmankaikkeutta. Hän keskustelee matemaattisilla kaavoilla universumin suurimpien voimien kanssa tai yrittää muuttaa alkeishiukkasten koostumusta. Aleksin harrastus on hänen opintojensa ja uteliaisuutensa fuusio.
Aleksi Piispa, 23-vuotias teoreettisen fysiikan opiskelija, mietiskelee. Tutkimusta vailla oleva aihe täytyy valita tarkoin, sillä sen parissa vierähtää yleensä koko päivä. Aihe on tällä kertaa HISH-malli, jolla säieteoriassa käsiteltäviä hadroneita voi kuvata paremmin. Tämä tutkimus on hänen sanojensa mukaan harrastamista, kyse ei ole opintopisteistä.
Aiheesta avautuu luonnontieteisiin vihkiytyneiden todellisuus, jossa fysiikan lait eivät vain ole olemassa, niitä yritetään myös haastaa. Aleksi etsii aiheesta tietoa, jota hän yrittää avata matemaattisesti laskettavaan muotoon. Tutkimuksen keskeyttää korkeintaan kauppareissu, jonka aikana aivot voivat hetken levätä.
Aleksi kiinnostui fysiikasta yläasteella. Luokkakaveri lunttasi Aleksilta fysiikan kokeessa, ja sai aiempaa huomattavasti paremman numeron. Luntannutta luokkakaveria sekä epäiltiin että juhlistettiin. Vaikka Aleksi ei julkista kiitosta luokkakaverinsa työvoitosta saanut, ymmärsi hän kuitenkin olevansa luonnontieteellisesti lahjakas.
Nykyään Aleksi opiskelee Helsingin yliopistossa teoreettisten ja laskennallisten menetelmien maisteriohjelmassa. Aleksi kertoo valinneensa teoreettisen fysiikan opintosuunnakseen siksi, koska se kulkee käsi kädessä matematiikan kanssa. Matematiikasta hän piti jo ala-asteella. Aleksi mainitsee lukion ja yliopiston fysiikan opettajiensa rohkaisseen häntä opintosuuntaa valitessa.
Aleksin maisteriopinnot keskittyvät kvanttiväridynamiikan tutkimiseen holografista periaatetta hyödyntäen. Holografinen periaate on säieteoriasta juonnettu työkalu. Aleksi on tutkinut vapaa-ajallaan paljon säieteoriaa, jolla pyritään vastaamaan yhteen ihmiskunnan suurimmista kysymyksistä.
Teoreettiset fyysikot ovat yrittäneet yhdistää Albert Einsteinin yleistä suhteellisuusteoriaa atomien tasolla toimivaan kvanttimekaniikkaan. Yleinen suhteellisuusteoria, eli painovoimaa kuvaava teoria, pätee aurinkojen ja planeettojen mittakaavalla, mutta mikroskooppiselle etäisyydelle siirryttäessä se ei selitä painovoiman vuorovaikutusta esimerkiksi atomien kanssa.
Säieteoria on yksi mahdollisista selityksistä mikroskooppisten asioiden painovoimalle. Sen mukaan alkeishiukkaset, joista muun muassa atomit koostuvat, eivät olisikaan pistemäisiä hiukkasia, vaan yksiulotteisia säikeitä. Painovoima siis välittyisi mikroskoopilla katsottuna kitaran kielen värinää muistuttavalla tavalla. Teoriaa ei kuitenkaan toistaiseksi ole onnistuttu todistamaan oikeaksi.
Aleksin haaveena on luoda teoreettisen fysiikan kentälle jotain sellaista, mitä muut voivat tutkimustöissään hyödyntää. Aleksi mainitsee esikuvakseen teoreettisen fyysikon Juan Maldacenan. Fanijulisteita seinältä ei kuitenkaan löydy, vaan Aleksi hyödyntää Maldacenan tutkimustuloksia opintoprojekteissaan.
Aleksi suuntaa opinnoissaan myöhemmin tohtorivaiheeseen, jossa hän alkaa tutkia värisuprajohtavuutta. Harrastustoiminta tukee polulla luonnontieteilijäksi. E=mc², energia ja massa ovat saman kolikon kääntöpuolet, niin kuin tässä tapauksessa harrastus ja opinnotkin.
Teoreettisten fyysikoiden seurassa voi pudota puusta, kuin Newtonin omena.
Teoreettisten fyysikoiden välistä keskustelua kuunnellessa kokee itsensä helposti ulkopuoliseksi. Tavallisen tallaajan iloksi jotkut heistä ovat popularisoineet aihepiiriään, kuten esimerkiksi edesmennyt Stephen Hawking ja suomalainen emeritusprofessori Kari Enqvist. Puusta pudonneet omenatkin voivat siis vielä kukkia.
