Kuurosokean muusikon Russ Palmerin, 64, luovuus ammentaa henkilökohtaisista kokemuksista, inspiroivista teoksista sekä periksiantamattomasta asenteesta. Vaimonsa Riitta Lahtisen kanssa he haluavat luoda kuuroille ja kuurosokeille mahdollisuuksia kokea taidetta,
Russ Palmer istuu punaisessa nojatuolissa kerrostaloasunnon olohuoneessa Pohjois-Helsingissä. Hänen vaimonsa Riitta Lahtinen on laittanut juuri teeveden kiehumaan ja pysähtyy olohuoneeseen tullessaan piirtämään Russin käsivarteen ylöspäin kaartuvan puoliympyrän. He selittävät Riitan kertovan sillä tavoin miehelleen, että minä, joka istun sohvalla Russia vastapäätä, hymyilen hänelle.
Russ on Isossa-Britanniassa syntynyt muusikko, musiikkiterapeutti sekä tutkija Tampereen yliopiston ANDANTE-tutkimusryhmässä . Hänellä on Usherin oireyhtymä, geneettinen sairaus, jonka takia hän on syntynyt kuurona ja lopulta myös sokeutunut aikuisiällä. Ensimmäisen kuulolaitteensa Russ on kuitenkin saanut jo neljävuotiaana ja nyt hänen molemmissa korvissaan on sisäkorvaimplantit. Russin isä Peter oli itsekin muusikko, joten Russ on kasvanut musiikin ympäröimänä lapsesta asti. Kiinnostus soittamiseen alkoi kouluiässä: Russ aloitti soittamaan viulua 8-vuotiaana, mutta siirtyi pian soittamaan pianoa, sillä viulu soi liian korkealla taajuudella hänelle. Nykyään Russin ensisijainen instrumentti on kitara ja soittamisen lisäksi hän laulaa.
Tarkoitukseni ei koskaan ole ollut tehdä kuuroista muusikkoja, vaan antaa heille mahdollisuus kokea musiikkia värähtelyn kautta.
Merkittävästi heikentyneen näkönsä vuoksi Russ joutui eläköitymään työstään tietokoneohjelmoijana jo kolmissakymmenissä. Näihin aikoihin syntyi unelma urasta musiikkiterapeuttina. Russ valmistui ammattiin Sibelius Akatemiasta vuonna 1999. Työssään terapeuttina sekä tutkijana Russ on perehtynyt siihen, miten kuurot ja kuurosokeat ihmiset voivat kokea musiikkia äänen värähtelyn kautta. Hän kertoo rap-artisti Signmarkin (oikealta nimeltään Marko Vuoriheimo) lähestyneen häntä kysyen, tunnistiko Russ hänet. Kävi ilmi, että Russ oli aikoinaan ohjannut hänen luokalleen työpajan, jossa soitettiin musiikkia, jota oppilaat kokivat värähtelyn kautta ja siirsivät näin heränneet mielikuvat paperille piirroksiksi. Lapsuuden kohtaaminen oli painunut Vuoriheimon mieleen. ”Tarkoitukseni ei kuitenkaan koskaan ole ollut tehdä kuuroista muusikkoja, vaan antaa heille mahdollisuus kokea musiikkia värähtelyn kautta,” Russ huomauttaa.
Russ ja Riitta ovat yhtä mieltä siitä, että mahdollisuus kokea taidetta ruokkii luovuutta ja tätä kautta mahdollistaa myös taiteen luomisen itse. He ovat työllään halunneet luoda kuuroille ja kuurosokeille ihmisille keinoja nauttia taiteesta monia aisteja hyödyntäen. Riitta on kasvatustieteiden tohtori sekä Suomen Kuurosokeat ry:n kommunikaatiopäällikkö. Pariskunta kuuluu Tampereen yliopiston sosiaalihaptista kommunikaatiota tutkivaan ANDANTE-tutkimusryhmään. Sosiaalihaptinen kommunikaatio on kosketusviestien välityksellä tapahtuvaa kommunikaatiota, jossa viestin vastaanottajan keholle (esimerkiksi selkään tai käsivarteen) piirretään kuvioita, joita kutsutaan haptiiseiksi. Haptiiseilla voidaan välittää sanoja, tuntemuksia, kuvailla fyysistä ympäristöä, tunnelmaa tai vaikkapa taideteosta.
Kun haastattelun alussa pyydän Russia kertomaan suhteestaan musiikkiin, hän alkaa kertoa ensimmäisistä omistamistaan levyistä, jotka isä Peter hänelle osti, isänsä musikaalisesta urasta ja artisteista, joiden kanssa tämä teki yhteistyötä sekä omista idoleistaan ja itseään inspiroivista kappaleista. On selvää, että Russin luovuuden takana vaikuttaa suuri joukko taitelijoita ja teoksia, jotka ovat ohjanneet hänet kohti sitä taiteilijaa, joka hän nykyään on. Russin kyky kuulla ja nähdä ovat olleet jatkuvassa muutoksessa läpi hänen elämänsä. Onkin mielenkiintoista pohtia, kuinka Russin taiteellisen uran olisi käynyt, jos hänen mahdollisuutensa nauttia musiikista olisivat olleet erilaiset. ”Läpi elämän muuttuneet kuuloni ja näköni ovat joskus tuntuneet rajoittavan luovuuttani. Turhaudun esimerkiksi välillä siihen, että minun pitää tukeutua niin paljon toisiin ihmisiin,” Russ kertoo. ”Mutta toisaalta minusta on tullut ajan myötä paljon kokeilunhaluisempi ja luovempi musiikintekijänä,” hän pian jatkaa. Usherin syndrooman oireiden eteneminen sai Russin ymmärtämään, että hän halusi käyttää elämänsä itselleen merkityksellisimpien asioiden parissa. ”Olit niin itsepäinen, että viis veisasit ihmisten väitteistä, ettet kuurosokeana voisi tehdä uraa musiikin parissa,” Riitta nauraa. Russ onkin tehnyt molemmat levynsä sekä opiskellut musiikkiterapeutiksi vaikeasti näkövammaisena.
I’m a man who can’t hear,
A man who can’t see,
But this doesn’t matter,
’cause I feel the blues…
– Russ Palmer, Deaf Blind Blues
Russin, Riitan ja monen muun tekemä työ tekee taiteesta yhä saavutettavampaa erilaisille ihmisille. Saavutettavuuden laajentamiseksi kehitetyt innovaatiot luovat uusia tapoja kokea taidetta, mutta oikeastaan myös uusia tapoja tehdä taidetta. Kun kuuntelemme Russin Cd-levyjä, Riitta haluaa näyttää minulle, kuinka hänellä on tapana viittoa kappaleiden aikana. Hän tarttuu Russin käsiin ja he viittovat yhdessä. ”Ennemminkin kappaleen tunnelmaa ja sen herättämiä mielikuvia, ei lyriikoita sanasta sanaan,” kuvailee Riitta. Heidän tekemänsä liikkeet näyttävät tanssilta ja minä liikutun niin että tunnen kyyneleiden nousevan silmiini. Myöhemmin Russ kaivaa esiin kitaransa soittaakseen ja laulaakseen minulle ja Riitalle. Riitta ohjeistaa minua asettamaan toisen käteni kitaralle ja toisen Russin kaulalle tunteakseni äänen värähtelyn. Kokemus on voimakas ja vaikuttava paitsi fyysisesti, myös henkisesti, koska koen asetelman vaativan luottamusta molemmilta osapuolilta aivan eri tavalla, kuin jos istuisin sohvalla kuuntelemassa Russin musisointia. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että musiikkia voisi kokea tälläkin tavalla.
Maarit Seppälä
