Suomen elokuvateollisuus synnyttää vuosittain vain muutamia elokuvia, mutta monet niistä tuntuvat olevan elämäkertoja. Olikin siis vain ajan kysymys, milloin Tove Janssonista tehdään sellainen.
Tove on Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama elokuva rakastetun suomalaisen ikonin elämästä sodanjälkeisessä Suomessa. Putron esikoiskäsikirjoitus keskittyy noin kymmenen vuoden ajanjaksoon Janssonin elämässä, eikä koita änkeä taiteilijan koko elämää yhden elokuvan raameihin. Tämä on hyvä ratkaisu, johon kaikkia elokuvantekijöitä tulisi mielestäni kannustaa.
Tove on elokuva ihmisestä joka etsii taiteilijaidentiteettiään. Muumit ovat yksi Suomen tunnetuimmista kulttuuriartikkeleista, joten on mielenkiintoista nähdä kuinka Tove väheksyy piirroshahmojaan ja niistä kertovia tarinoita. Hänen tulisi mielestään keskittyä ”oikeaan” taiteeseen, eli maalaamiseen. Toven tapauksessa tämä tarkoittaa kylmässä asunnossa värjöttelemistä ja kasaantuvia vuokrarästejä. Kuvataiteilijan arki on täysin sidoksissa apurahoihin, lahjoituksiin ja tilaustöihin, joiden saaminen on kiinni pienten ryhmien mielivaltaisista päätöksistä.
Kun Tovelle sitten tarjotaan säännöllistä palkkatyötä muumihahmojen parissa, on hänen valittava mielestään vakavasti otettavan taiteilijanuran ja vakaan toimeentulon välillä. Tovelle muumitarinoiden kirjoittaminen palkkaa vastaan ei ole voitokas saavutus vaan katkera tappio. Hän on luopunut unelmastaan.
Elokuva onnistuu monella saralla: se on kauniisti kuvattu, musiikki on valittu onnistuneesti ja siinä esitetään hienosti 1940–50 -lukujen Suomea ja ajan suomenruotsalaista taiteilijapiiriä. Alma Pöysti loistaa Toven roolissa, mikä on ehdottoman tärkeää, sillä elokuvassa on useita hetkiä joissa seuraamme taiteilijaa yksin tämän kotiateljeessa. Nämä lukeutuvat elokuvan parhaisiin paloihin.
Elokuvan alussa on kohtaus, johon kiteytyy sen suurin ongelma. Tove (Alma Pöysti) istuu isänsä ateljeessa kirjoituspöydän ääressä ja piirtelee muumihahmoja. Hänen isänsä, kuvanveistäjä Viktor Jansson (Robert Enckell), huomauttaa ikävään sävyyn, ettei Tove ole maalannut pitkään aikaan. Tove vastaa sen olevan vaikeaa juuri nyt. Pettynyt Viktor osoittaa tyttärensä muumipiirroksia ja sanoo painokkaasti: ”Tämä ei ole taidetta”.
Dialogin ja hahmojen välisten kohtausten tarkoitus tuntuu olevan liian usein vain jonkin temaattisen elementin tai juonenkuljetuksen välineinä toimiminen. Oikeastaan mikään ei jää tulkinnanvaraiseksi ja jotkin hahmoista eivät tunnu ihmisiltä vaan sivuhenkilöiltä. On toki otettava huomioon, että käsikirjoitus on Eeva Putron ensimmäinen ja hän joutui kirjoittamaan dialogin vieraalla kielellä. Jäin kuitenkin kaipaamaan Tovelta enemmän henkilöhahmojen suhteen. Elokuvassa on kauniita hiljaisia hetkiä, joiden aikana katsojalle jää aikaa reflektoida näkemäänsä, mutta jos kaikki nähty on ilmiselvää, niin ei reflektiolle ole tarvetta.
Yllä mainitut ongelmat eivät liity vain käsikirjoitukseen. Ohjaaja Zaida Bergroth saa houkuteltua näyttelijäkaartistaan enimmäkseen erinomaisia suorituksia, mutta elokuvan ääniraita ei välillä jätä riittävästi tilaa näyttelijöille tai katsojalle. Musiikkia käytetään todella runsaasti ja hetkittäin tuntuu siltä, ettei elokuva oikein luota katsojien kykyyn tulkita hahmojen tunteita. Sen sijaan, että musiikki kohottaisi elokuvan huippuhetket uudelle tasolle, niin se tuntuu pikemminkin hieman latistavan niitä.
Kokonaisuutena Tove on kuitenkin kaunis kunnianosoitus yhdelle Suomen merkittävimmistä taiteilijoista. Jo Alma Pöystin roolisuoritus yksinään tekee siitä näkemisen arvoisen. Elokuva ei ehkä yllä niihin korkeuksiin joihin siinä olisi aineksia, mutta kotimaisen elokuvan kentällä se on silti yksi parhaita näkemiäni elämäkertoja.
