Eräänä loppusyksyn sunnuntai-iltana katselin televisiosta jääkiekkoa ja silmäilin samalla tapojeni mukaan Twitteriä. Kiekkopeliin liittyvien viestien selailu keskeytyi yllättäen, kun fiidini oli täynnä tv-sarja Sillan kolmannen tuotantokauden päätösjaksoon liittyviä twiittejä, joita en halunnut nähdä.
Kuten moni muu, olen jo vuosia katsonut televisiosarjoja netin kautta erilaisia suoratoistopalveluita hyödyntäen. Juuri tällaisen kuluttajakäyttäytymisen vuoksi perinteisen television on ennakoitu kuolevan lähivuosina. Ehkä tämä ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista.
Vielä 1990-luvulla Suomessa oli niin vähän televisiokanavia, että käytännössä kaikki katsoivat samoja tv-ohjelmia. Televisiolla oli valtava merkitys yhtenäiskulttuurin rakentamisessa, suurin osa sen ajan lapsista kasvoi perheestä riippumatta samojen sarjojen äärellä. Ja kaikkien vanhemmat katsoivat puoli yhdeksän uutisia.
Nykyajan ”katso mitä haluat, milloin haluat” -ajattelu on pirstaloinut paitsi tarjonnan myös kuluttajien tv-kokemukset.
Televisioon liittyvän kansallisen yhtenäiskulttuurin viimeisiä saarekkeita ovat Suomen maajoukkueen jääkiekko-ottelut ja joulukuun kuudentena lähetettävä lukuisia kättelyitä sisältävä ohjelma, jota suomalaiset seuraavat yhä hämmästyttävän suurella mielenkiinnolla.
Vai ovatko sittenkään? Luin taannoin kirjailija Juha Itkosen mainion jutun (Image 3.12.2015) suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Itkonen kirjoittaa sellaisista nykyajan television kansansuosikeista kuin Vain elämää ja Putous. Jälkimmäisessä ohjelmassa suursuosioon noussut näyttelijä Antti Holma pohti Itkosen haastattelussa, että internet voi jopa tukea yhtenäiskulttuuria.
”Lauantai-ilta ei ole enää pelkästään oman perheen, vaan koko kansan reaaliaikainen kokoontuminen. Halu jakaa oma kokemus muiden kanssa on ihmisessä hirveän vahva”, Holma sanoi.
Mieleeni tuli välittömästi tuo marraskuinen ilta, jolloin halusin lukea kiekkotwiittejä, mutta suurin osa seurattavistani tuntui katsovan Sillan päätösjaksoa – ja twiittaavan siitä.
Olin katsonut Siltaa omalla tahdillani, enkä ollut lähelläkään kolmannen kauden päätösjaksoa. Suljin Twitterin, koska pelkäsin juonipaljastuksia, mutta samalla tuntui, että olen jäänyt jostain yhteisestä kokemuksesta paitsi.
Oli käynnissä jonkinlainen reaaliaikainen kokoontuminen, johon minua ei ollut kutsuttu.
Lineaarisen television voima on viime vuosina ollut suorissa lähetyksissä. Paras osoitus tästä ovat merkittävät urheilutapahtumat, jotka keräävät vuodesta toiseen vastaanottimien äärelle miljoonayleisöjä. Toisenlainen esimerkki on Docventures, joka on luonut dokumenttien esittämisen yhteyteen livetapahtuman, johon yleisö ottaa sosiaalisen median avulla osaa.
Sama näyttää tapahtuvan myös suosituimpien tv-sarjojen kohdalla. Ihmiset avaavat lähetysaikaan television ja kommentoivat sarjojen tapahtumia reaaliaikaisesti somessa. Tammikuun viidentenä Twitter täyttyi kahdenlaisista viesteistä. Valtaosa kommentoi jääkiekon nuorten MM-turnauksen loppuottelua, loput samaan aikaan esitettyä Downton Abbeyn finaalijaksoa.
Voisiko sosiaalinen media sitten pelastaa lineaarisen tv:n?
Vaikea sanoa, mutta ainakin some on luonut uudenlaisen syyn tarkkailla perinteistä television ohjelmakarttaa. Sitä silmäilemällä voi löytää kutsun yhteisölliseen tapahtumaan, jossa samanmieliset kokoontuvat sosiaalisessa mediassa.
Kuva: Riina Nygrén
Kirjoittaja on Taajuuden päätoimittaja, joka pelkää spoilereita ja pitää laadukkaista tv-sarjoista.
