Kouvostoliittolainen Viikate muisti sysimustan musiikin ystäviä tammikuun lopulla uudella albumillaan XII – Kouvostomolli. Bändi on tehnyt taivaltaan jo kuusitoista vuotta, eikä nousulla näytä olevan rajoja.
Edellisestä varteenotettavasta albumista (Kymijoen lautturit, 2013) oli kulunut jo kolme vuotta. Ennen uusinta albumia yhtyeen laulaja, sanoittaja, kitaristi ja säveltäjä Kaarle Viikate kävi hakemassa uudelle levylle vauhtia Motörheadin suomennoksilla (Panosvyöllä) ja puhtailla rautalankasovituksilla (Lauluja tuohikorteista). Edellä mainitut albumit jakoivat fanien mielipiteitä. Toiset pitivät niistä ja toiset pitivät tätä alkuna tulevalle alamäelle.
Kouvostomollin A-puolen ensimmäiset raidat herättävät pessimistisenkin kuuntelijan toiveet paremmasta. Viikate ei olekaan kalskahtanut ruispellolla kiveen kuudentoista vuoden jälkeen.
Perinteitä kunnioittaen levylle on tuotu poimintoja vanhoista suomalaisista klassikkoelokuvista. Mantelin makuinen oli tullut laulaja Kaarle Viikatteen mukaan tuotantoyhtiöllekin pienenä yllätyksenä.
”Tuotantoyhtiössä ihmeteltiin, että taasko otetaan otteita Komisario Palmusta. Mutta kun se toimii niin se toimii. Ei yhtiölläkään sitten ollut siihen pahaa sanaa vastaan”, kommentoi Kaarle Viikate ja jatkaa: ”Se on kuitenkin sellainen elokuva, minkä minä aina jaksan katsoa, kun se telkusta tulee. En voi siis väittää etteikö se vaikuttaisi lauluihin.”
Kouvostomollin sisältö koostuu ”viikatemaisesta” mystiikasta, jota on pohdittava ajatuksen kanssa. Kertakuunteluna tämä albumi ei siis toimi. Melankolisuus ei ole vielä kokonaan karissut pois, mutta huomattava määrä synkästä kouvolalaismaisesta kurjuudesta tuntuu jääneen edellisen albumin ääniraidoille. Tämä tuo täysin uutta ilmettä nimekkään yhtyeen sointiin. Lyriikat kätkevät sisälleen mystisyyttä ja laittavat kuuntelijan pohtimaan syvemmin.
”Mun laulujen sanoma jää aina kuuntelijalle. Onhan siinä vähän sellainen tarkoitus, etteivät ne avaudu heti, mutta samalla ne voivat antaa oman merkityksen kuuntelijalle”, sanoo Kaarle Viikate.
Levy löytää B-puolella liippakiven ja alkaa teroittaa teräänsä yhä terävämmäksi. Kappaleissa on paljon otteita vanhasta tyylistä. Sekoitus Elvis-tukkaista rock’n rollia kuorrutettuna rautalankakitaran särinöillä.
Alkuun voisi luulla, että yhtye yrittää ratsastaa vanhalla, mutta kappaleisiin on lisätty jotakin uutta, mikä saa ne kuulostamaan ainutlaatuisilta.
Kokonaisuudessaan Kouvostomolli on kokoelma Viikatteen kaikkia elementtejä, joita se on kuudentoista vuoden aikana hakenut. Albumi ansaitsee paikkansa muiden kahdentoista albumin joukossa. Kuitenkin tulee olo, että jotain jää kaipaamaan − ikään kuin tämä olisi vasta alkusoittoa.
Nyt bändi on koonnut kaiken osaamisensa yhdelle levylle. Jospa seuraava levy kertoo mihin se pystyy. Kaukana ei ole se ajatus, että Kaarle Viikate ansaitsisi arvonimen ”Esa Pulliainen 2010”.
