Lasten Hautausmaa julkaisi tammikuussa 2018 kolmannen albuminsa, joka kantaa nimeä III. Levy tarjoilee reilun puolen tunnin paketin melankoliaa bändille tuttuun tyyliin.
****
Lasten Hautausmaa on ehtinyt viime vuosien aikana ihastuttamaan niin kriitikot kuin yleisönkin. Vuonna 2014 julkaistu nimikko-EP toi suomalaiseen musiikkiskeneen uuden tekijän, jonka omintakeiset kappaleet täyttivät esimerkiksi Mana Manan tai Noitalinna huraa!:n jättämät aukot.
19. tammikuuta Svart recordsin alla julkaistu uutukainen, III, jatkaa tuttua Lasten Hautausmaan linjaa: kappaleiden tunnelma ja synkät sanoitukset vievät kuuntelijan mukanaan mitä mielenkiintoisimpiin tarinoihin. Tällä kertaa kuljetaan varjojen vierellä sekä pohditaan lähtemistä, kaihoa ja kuolemaa.
”Lasten Hautausmaa osuu juurikin siihen melankolianälkään, joka näin pimeimpinä kuukausina nostaa päätään.”
Vaikka kolmas kokonainen albumi sisältää jälleen tuhdin melankolia-annoksen, säilytetään kappaleissa myös se toivon kipinä. Pimeyskin voi olla kaunista. Aiempaa suuremmassa roolissa olevat kosketinsoittimet luovat pehmeämpää äänimaisemaa.
Mukavasti soljuvan intron jälkeen käynnistyy kahdeksan kappaletta, jotka muodostavat eheän kokonaisuuden. Levy on tasalaatuinen, joskin jotkut kappaleet jäävät hieman muiden varjoon. III on monipuolinen kattaus erilaisia tyylisuuntauksia niputettuna yhtyeen omintakeiseen tyyliin. Välillä tarjoillaan synkkään iskelmään kallistuvia melodioita, utuisia viisuja sekä tyylipuhtaampaa rockia. Yhtään hutiosumaa ei tälle kokonaisuudelle löydy.
”Varsinkin kappaleessa oleva virke ”En halua tehdä lapsia, jotka kuolevat tulevissa sodissa” nostaa ihokarvat pystyyn.”
III-albumin kohokohdiksi nousevat itselleni kappaleet Karhupuisto x sekä Tove. Jälkimmäisenä mainittu kertoo kansallisaarteemme, Tove Janssonin, sota-ajan muisteloista. Varsinkin kappaleessa oleva virke ”En halua tehdä lapsia, jotka kuolevat tulevissa sodissa” nostaa ihokarvat pystyyn. Lohduton, mutta kaunis ajatus.
Albumin päättää ensi-singlenäkin julkaistu Onnellinen hullu, joka toimii jäähyväiskappaleeksi erittäin hyvin. Se on itsepohdiskeluraita: olenko onnellinen vai onneton hullu? Ken tietää. Varsinkin kappaleen viimeiset säkeet tekevät kunniaa Kristiina Vaaran lumoavalle lauluäänelle.
”Upea taipumus viedä kuuntelijan kävelemään sumuisiin metsiin ja heti seuraavaksi tunkkaisiin tehdashalleihin.”
Lasten Hautausmaa osuu juurikin siihen melankolianälkään, joka näin pimeimpinä kuukausina nostaa päätään. Vaikka sanoitukset ovat paikoitellen raakoja, masentaviakin, löytää varmasti jokainen kuulija levystä itselleen samaistumispintaa. Lyriikat ovat erinomaisia sävellysten tukiessa niiden tunnelmaa.
Lasten Hautausmaalla on upea taipumus viedä kuuntelijan kävelemään sumuisiin metsiin ja heti seuraavaksi tunkkaisiin tehdashalleihin. Lauluissa yhdistyvät tarinat, suru ja ajattomat pohdinnat.
Uusin albumi jatkaa tuttua linjaa niin hyvässä kuin pahassakin. Suurina annosmäärinä levy saattaa aiheuttaa melankolia-ähkyä, mutta näin 32-minuuttisena pakettina se toimii erinomaisen hyvin.
Yhtyeen kokoonpano: Kristiina Vaara – laulu, Tuomo Mannonen – laulu, kitara, Touko Arhosalo – kitara, Jussi Järvinen – basso, Mikko Kärkkäinen – rummut.
Otsikkokuva: Kai Saarinen
