Oli vuodenaika mikä tahansa, niin sukellus on harrastus josta jää aina käteen jotain. Pääosin mahtavia kokemuksia, mutta joskus myös muutakin. Minulla kiinnostus tähän harrastukseen alkoi jo alle kouluikäisenä.

Kiinnostus lähti siitä, kun televisiosta tuli Jacques-Yves Cousteaun sukellussarjoja, joissa hänen ryhmänsä meni milloin mihinkin aarrehylkyyn trooppisessa ympäristössä. Kotikaupunkini Rauma ei trooppista ympäristöä ole tarjonnut juuri koskaan edes kesäisin, mutta merenrantaan oli kotoani lyhyt matka. Sen seurauksena päädyin aina tutkimaan läheistä Maanpäännokkaa jommankumman vanhemmista istuessa samalla rannalla vahdissa.

Ensimmäinen esine jonka löysin oli uistin, ja toinen oli myöhemmin löytämäni kummitätini korvakoru. Kokemäeltä Kauvatsanjoen pohjasta nostin varpaillani joskus kouluikäisenä täysinäisen, pienen Pommac-pullon, jonka join vielä kaiken lisäksi. Tuolloin lehdissä käytiin taistelua viinakaljaasi Jönköpingin lastista, ja itse päätin kokeilla, onko pimeän joen pohjasta löytyneen limonadipullon sisältö Jönköpingin lastin kanssa samalla tavalla yhä juomakelpoista. Ja olihan se.

”Taisi olla jo yläasteajat ja kesälomat, kun Maanpäännokasta löytyi ihan oikea aarre.”

Taisi olla jo yläasteajat ja kesälomat, kun Maanpäännokasta löytyi ihan oikea aarre. Sukelsin kaverini kanssa venelaiturin päästä pohjaan, ja eteemme osui urheilukassi. Palasimme pintaan, sillä kummankin tiedossa olivat tarinat kylmäksi pistetyistä, joiden jäännökset upotetaan laukuissa mereen. Mielenkiinto vei kuitenkin voiton mielikuvitukselta, ja tovin kuluttua kassi oli auki revittynä viereisellä aallonmurtajalla. Sisältö oli seuraavanlainen: kaksi rannekelloa, iso kasa kolikoita, metallinen rasia, kaksi taskulaskinta, sekä useita erilaisia avaimia. Loppupäätelmä oli se, että joku mökkirosvo oli joskus nakannut surkean saaliinsa laiturilta mereen.

Upotetusta urheilukassista löytyneet kolikot.

Päälle parikymppisenä menin vuosien mietinnän jälkeen silmäleikkaukseen, ja sitä varten säästämilläni rahoilla ostin myös laitesukellusvälineet. Ilmoittauduin vuoden 2013 kevään viimeiselle laitesukelluskurssille, joka oli iso askel ja etenkin iso juttu itselleni. Samana vuonna pääsin jo vanhempien sukeltajien mukana muutamille hylyille, ja siitä lähtien harrastus on vienyt miehen mennessään.

”Oma tavoitteeni sukellusharrastukselta on ollut se, että mitä mielenkiintoisempi lutakko, sen mielenkiintoisempi sukellus.”

Erilaisista kokemuksista riittäisi juttua, vaikka millä mitalla, tosin ne eivät edusta minkäänlaisia ammattilaisen näkökulmia. Oma tavoitteeni sukellusharrastukselta on ollut se, että mitä mielenkiintoisempi lutakko, sen mielenkiintoisempi sukellus. Yksi ajatukseni on muita hieman joskus mietityttänyt, eli se että en ole ollenkaan kiinnostunut sukeltamaan trooppisissa vesissä. Vain pimeät pohjoisen vedet kiinnostavat. Joskus vanhemmiten ehkä voi mielenikin muuttua asian suhteen.

Olisi rikos jättää mainitsematta se seikka, että Raumalla on olemassa eräs Suomen parhaimmista sukellusseuroista. Tämän seuran ja sen mukana tulleiden, hilpeiden sekä joskus sarkastisten sukeltajien kanssa olen päässyt näkemään juuri niitä maisemia, joista jo lapsena Cousteaun ohjelmaa katsellessani unelmoin.

Hyvässä seurassa – se on meidän raumalaisten sukeltajien motto.

Kuvat ja video: Janne Kannisto