Tämä on kertomus tipattomasta tammikuusta baarityöntekijän näkökulmasta. Mitä juottolan vakioasiakkaille tapahtuu, kun päivittäiset alkoholiannokset vaihtuvat soodaveteen?

Vuosi on vaihtunut. Meillähän se näkyy baareissa. Työvuorossa saat viettää tiskin takana aika lailla yksin. Okapallot pyörivät lattian poikki vienossa tuulessa. Välillä joku janoinen saattaa pistäytyä paikalle, juo yhden ja lähtee. Sanomatta sanaakaan. Tunnit ovat pitkiä. Minuutit matelevat. Täysin erilainen meininki, kuin pikkujoulukautena, jolloin kaikki on kosteaa. Jopa Amazonin sademetsä tuntuu kuivalta siihen verrattuna. Yritän tehdä jotain fiksua. Siivoan viinarännin kolmannen kerran, vain näyttääkseni siltä, kuin tekisin jotain fiksua.

”Betsit kehiin! Emmi pyyhkii ton rännin vielä neljästi tänään, ennen kuin sen vuoro loppuu.”

Tiskin päädyssä naureskellaan ja vetoon tarttuu huutelijan lisäksi neljä muuta herraa. Panokset ovat kovia. Puhutaan tuopeista. Joku korottaa veikkauksensa Jallulla, jos minä siivoan rännin uhallani viidesti. Koska ”kerta kiellon päälle”. Virnistelen vastaukseksi.

Jos näitä viittä miestä ei olisi, olisivat päivät ja illat paljon ankeampia. He istuvat tiskin päädyssä minun ja työkavereideni ilona joka päivä. Yksin tai yhdessä. Nyt meno on kuitenkin erilaista. Volyymitaso on matalampi, naurua ei niin paljoa ja päättömät ideat sekä toteutus ovat harvassa. Heillä on tavoite: Selvitä tipattomasta tammikuusta. Se oli tällä kertaa minun ideani. Tai ennemminkin haaste. Se ei ole heille helppoa. Normaalisti he juovat viidestä kymmeneen alkoholiannosta päivässä. Joskus enemmän, mutta harvemmin vähemmän.

Ei olla keretty elää edes kuun ensimmäistä viikkoa, kun tulen töihin ja neljä kanta-asiakastani, Koskinen, Japi, Hippo ja Mugi istuvatkin masentuneen näköisinä tiskin päädyssä. Tulee itselle vähän haikea mieli, kun joutuu seuraamaan, kuinka nämä maltaan ystävät tuijottelevat haikein katsein lasejaan, joissa oluen sijasta onkin soodavettä. Jounia ei vielä näy.

”Väsyttää ihan saatanasti. Saiskos vaikka jallukahvin? Niin siis tietysti ilman jallua.”

Hipolla ei mene vahvasti. Hän ei ole nukkunut pariin yöhön kovinkaan hyvin. Silmien alle on kertynyt tummat pussit. Hän ei ole varma, voiko väsymys johtua muka alkoholittomuudesta, mutta pitää silti tapahtumaa outona sattumana.

”Voishan sitä yrittää tehdä jotain fiksuakin, mutta en vain jaksa. Aina ku meen himaan ihan valmiina nukkumaan, pyörin vaan sängyssä ja nukun ehkä tunnin tai kaksi. Eihän se sinänsä oo iso muutos normaaliin, ku käy bissellä töiden jälkeen ja menee aamuyöstä himaa nukkuu ennen duunii. Mut silti sillo jotenki nukkuu paremmi ja jaksaa kyl töissä.”

Japilla, Koskisella ja Mugilla ei ainakaan vielä ollut mitään erikoisia vieroitusoireita. Kaikki on mennyt suhteellisen hyvin. Totta kai ”kaljahammasta vähän kolottaisi”.

Lauantai-illan kunniaksi myös Jouni saapuu paikalle. Tuhannen päissään. Hänen osaltaan tipaton on jo päättynyt, seitsemässä päivässä.

”Eihän sellasta darraa kestä kukaan! Aloin jo eilen miettiä, että jos mun ois pakko jatkaa tätä rataa, heittäisin itseni varmasti jojoon. Joten päätin, et helpompaa on vaan korkata se bisse. Mun tipaton on parempi: tippaakaan ei jätetä tuopin pohjalle.”

Muita hieman naurattaa. Tästä oltiin lyöty vetoa. Nyt tiedetään, kuka tarjoaa helmikuun ensimmäisen päivän juomat.

Jouni vannottaa minua, että en enää ikinä houkuttelisi häntä noin hulluihin kokeisiin.

Olen baarin avausvuorossa. Ollaan jo kuun puolessa välissä. Jouni on jatkanut normaalia elämää ja onnistui houkuttelemaan myös Mugin takaisin ”arkeen”. Jäljellä ovat siis Koskinen, Japi ja Hippo.

Ovien avaamisen jälkeen herrat alkavat valua omille paikoilleen yksi kerrallaan. Onneksi olen keittänyt tuoretta kahvia. Nyt sitä menee. Outo kilinä soi tasaiseen tahtiin. Hipon sormus kolisee kahvikupin kahvaa vasten, kun tämän kädet tärisevät.

”Tää on kyllä vähä hullua. Ensin menee yöunet ja nyt tärisyttää ja välillä tulee hulluja hikoilukohtauksia. Ihan ku oisin joku vaihdevuosista kärsivä tantta. En kyl oikein pidä tästä.”

Näiden vaihdevuosia muistuttavien oireiden lisäksi Hipolla on kuuloharhoja.

”Oon varmaan sekoamassa. Mut välillä oon ihan sata varma, että kuulen ääniä, jotka sitten loppupeleissä ei oo ees mitenkään selitettävissä. Niinku vaik himassa eilen. Olin menossa yrittämään nukkumista, kuulin jonkun kolistelevan mun keittokomerossa. Mut eihä siellä kettään oo. Eikä ees voi olla. Sit myöhemmi olin varma, et kuulin mun mutsin äänen. Mut sehä on kuollu jo kymmen vuotta sitte. Sairasta. Loppuis vaan jo tää helvetin tammikuu.”

Myös Japi voi huonosti. Ensimmäisen viikon jälkeen hänelle alkoi tulla ahdistuskohtauksia.

Kaikki ahdistaa ja pelottaa. Ulos on päivä päivältä vaikeampi lähteä. Eikä Japi edes viihdy kauaa omalla paikallaan baaritiskin päässä, vaan käy ennemmin kahvilla ja lähtee sen jälkeen takaisin kotiin. En oikein saa kunnollista vastausta, kun kysyn, miten töissä menee.

”En oo varma, miten tätä selittäis. Tuntuu, et joku seurais mua koko ajan. Joka paikkaan. Ihan ku kotonaki joku vaan tuijottais jostain. Se ei oo cool. Ihmisten kanssa jutteleminen ahdistaa. Töissäkin yritän vältellä muiden kohtaamista. Mut onhan se haastavaa. Mieluummin teen etänä.”

Henkinen pahoinvointi ei ole Japin ainut vaiva.

”Mun vatsa kramppailee välillä tosi kovasti. Kohta mun pitää mennä kyl käy lääkärissä. Mut vaimoke väittää, et se ois vaan sitä sellasta ’viinakramppailua’. Ku kroppa on tottunu viinapöhnään. Sen mielestä se on ihan normaalia ja jopa ihan hyvä. Et saan kuulemma vähän opikseni. Vaikka ei se musta kyllä siltä tunnu.”

Koskinen naureskelee ja alkaa vähän kuittailla ystävilleen.

”On niin outoa, et jätkillä on hirveesti kaikkii vaivoja yhtäkkiä. Mulla ei oo kyl ollu mitään sen kankkusen jälkeen, mikä sillo ekoina päivinä oli. Mut seki oli ihan odotettavissa. Itseasiassa on aika hyvä olo. Ihan ku ois jopa kevyt olo. Ehk pitää käydä ostaa vaaka ja testaa himassa!”

Koskinen on aivan varma, että Japi ja Hippo vielä luovuttavat Mugin ja Jounin tavoin. Tästä lyödään lisävetoja. Aikaa on kuitenkin kuun loppuun vielä sama matka, kuin tähän pisteeseen.

Päivät kuluvat toistensa jälkeen. Mugi ja Jouni eivät ole tainneet nähdä täysin selvää päivää sen jälkeen, kun jättivät tipattoman kesken. Mutta heillä on sentään hauskaa. Niin kuin yleensäkin. Vieläkin Jouni jaksaa muistuttaa, tai omalla tavallaan kiittää, minua siitä, että annoin hänelle luvan jatkaa elämää, enkä pakottanut häntä jatkamaan tipatonta. Enhän minä sellaista edes tekisi. Kaikilla on oma vapaa tahto. Täällä he nyt naureskelevat ja härnäävät muita, jotka vielä yrittävät sinnitellä viikon verran.

”Sanon vaan sen mitä jo ihan ekoina päivinä. Oispa kaljaa.”

Hippo tuskastelee ja lause jää kesken, kun Jouni vetäisee hänet kainaloonsa ja paukauttaa melkein täyden tuopin tiskille.

”No jotta onhan sitä! Tässäpä näin, pyynnöstänne, sir!”

Tiskin päässä kuulu naurun ja kirosanojen sekalainen kuoro. Osittain ymmärrän Hipon tuskan, kun juot itse kuudetta kuppia kahvia ja neljättä tuopillista soodaa ja kaksi kaveria ryystä mallasta vieressä samaa tahtia. Mieli on lujalla.

”Eihän sitä nyt mitään järkeä ole enää tässä vaiheessa luovuttaa, kun vajaa viikko, niin oon maalissa. Ja sitä paitsi alan olla jo aika varma, et mulla vaan on joku parkinson ku tää käsien tärinä ei vaan lopu. Ei kai se enää vois johtua mistään vieroitusoireista?”

Hippo suoristaa kätensä tiskin yli ja sormet vispaavat edelleen yhtä villisti kuin alkukuusta. Mugi ja Jouni alkavat lyödä vetoa, onko Japilla parkinsonin tauti, vieroitusoireet vai luulotauti. Vetoa ei voida lyödä vielä lukkoon, kun Koskinen ja Japi eivät ole vielä paikalla. Panoksia kuitenkin aletaan jo laatia.

Vajaan tunnin päästä Koskinen saapuu paikalle salibandymailan ja treenikassin kanssa. Veto heitetään kehiin ja saatuaan teen ja soodansa Koskinen sanoo Hipolla olevan vain vieroitusoireita. Viikko sitten Koskinen hankki itselleen salikortin. Herrojen kesken se on suuri vitsi. Ja muuten siitäkin on lyöty vetoa, että kuinka kauan Koskinen sitä käyttää.

”Mun duunikaveri ehdotti mulle toissa päivänä, et voisin osallistuu niitten säbätreeneihin, ku kerta oon kiinnostunut. Ai hitto et oli hauskaa, vaikka enhä mä vielä mitenkään hyvä ollu. Mut eiköhän se siitä. Joskus junnuna mä sitä enemmän pelasin. Ehkä se vielä siitä.”

Kerron Koskiselle, että olen tosi ylpeä siitä, että hän on alkanut haalia itselleen harrastuksia. Ja että hän näyttää todella virkeältä ja jotenkin aivan hehkuu. Jos niin voi edes miehelle sanoa. Sanoin silti. Mugi, Jouni ja Hippo alkavat roustaamaan Koskista ja hänen uusia harrastuksiaan. Seuraavaksi aletaan lyödä vetoa, että missä vaiheessa Koskinen lähtee minun mukanani kick boxing -treeneihin. Naureskellen vastaan myönteisesti ja kaadan kaksi olutta ja yhden soodan lisää. Koskinen kieltäytyy santsikupista, koska täytyy lähteä salille. Japia ei vieläkään näy.

On keskiviikko. Helmikuun ensimmäinen päivä. Menen iltavuoroon. Paikalla ovat jo Jouni, Mugi, Hippo ja Koskinen. Kolme olutta ja yksi sooda. Anteeksi mitä? Kysyn Koskiselta, että eikö hän nyt juhli tipattoman päättymistä.

”Näh, pitää mennä vielä salille tänään, ku en aiemmi kerenny. Mut katotaan sit lauantaina, ku on ne kekkerit. Etkös säki tuu sinne? Voidaan yhessä sit ottaa yhet tän rykäyksen kunniaks. Mulla on nyt muuten nii paljo kaikkee muuta hommaa, et en kehtaa mitään lärvejä vetää, saatika sitten krapulaa.”

”Emmi sun pitäis nähä oma naamas just nyt. En oo ehkä ikinä nähny sua noin yllättyneen näkösenä. Ihan ku joku ois kertonu et oot saanu just oman alas duunia.”

Jounin vitsailu saa kaikki nauramaan. Mutta tottahan se on. Olin suunnattoman yllättynyt. Mutta positiivisesti. Onko Koskinen oikeasti muuttamassa elämäntyyliään tämän tipattoman takia. Se olisi todella hienoa. Käännyn katsomaan Hippoa. Hänkin näyttää kovin tyytyväiseltä. Oluttuoppi käsissä. Käsissä jotka eivät enää vapise niin lujaa. Vai kuvittelenko vain?

”Maistuu niin saatanan hyvälle. Oon niin ansainnu tän. Vaik sulla on Emmi aina tosi hauskoja ideoita, voitko ens kerralla varottaa, jos se oikeesti ookaan hauskaa? Tai et siinä joutuu kärsimään? Vaik en nyt tarkotakkaan et sä oisit meitä pakottanu mihinkään. Mut silleen vaan niinku ajatuksena. Tiiäthän? En lähe tällaseen kyl ehkä enää ikinä mukaan. Aika turha juttu koko tipaton.”

Mugi ja Jouni yhtyvät toistelemaan tipattoman turhuudesta. Maljat nousevat tipattoman loppumisen kunniaksi. Ja vielä toisen kerran Jounin johdolla, kun hän haluaa nostaa maljan Hipolle, joka sentään on palannut järkiinsä. Japia ei kuitenkaan vielä näy. Ei ole näkynyt moneen päivään. Varmaan yli viikkoon. Tai pidenpäänkään aikaan. Olen huolissani. Kaadan päätyryhmälle kierroksen ja kyselen hänen peräänsä.

”Kyllä se lupas tänään tulla, kunhan selviää paikalle, älä huoli.”

Niinhän se Japi selvisikin. Hieman hoiperrellen. Suunnattomien suosionosoitusten saattelemana. Kun Japi tavoitti tiskin päädyn, oli suuren ryhmähalin paikka. Onnellinen jälleennäkeminen.

Japi kertoi olleensa Lahdessa veljensä luona melkein kaksi viikkoa. Hän oli lähtenyt sinne veljensä luo heti, kun oli saanut sairaslomansa viiltävien vatsakipujensa takia. Ne olivat kuulemma johtuneet siitä, kun hänen sisuskalunsa olivat krampanneet alkoholin puutteen takia. Hän ei ollut pystynyt olemaan yksin kotonaan, koska ahdistus oli kasvanut, joten hän oli päättänyt lähteä veljensä luo.

”Toisaalta se ehkä oli huono idea. Saatoin ehkä ottaa muutaman saunaoluen kun sinne pääsin. Ja silleen. Tiiäthän sä. Oudointa oli et mun ei tarvinnu ottaa ku kaks ja olin jo ihan kännissä. Siis kaks?! Niinku oisin ollu taas joku teini! Hei ihan oikeesti. Mut mun olo parani kyl sit parissa päivässä ku olin siellä. Mut en oo varma johtukohan se siitä tissuttelusta vai veljen seurasta.”

Japi kertoo tarinaansa suurieleisesti. Muut nauravat ja pitävät huolen, ettei Japin kädet huido heidän juomiaan tiskiltä alas. Kaikki ovat hengissä ja onnellisia, vaikka matka helmikuun ensimmäiseen päivään oli heille enemmän tai vähemmän kivinen. Kaikki oppivat jotain uutta, kuten että tipaton on turhinta ikinä.

Nostan tiskin päätyyn neljä huurteista ja yhden soodan. On Jounin aika tarjota ilta.